VII
Sinä kesänä uhkasi tulla huono vuosi näilläkin seuduin. Kevätkylmät ja myöhempi kuivuus oli hidastuttanut kasvullisuutta. Ruismaat olivat harvakortisia. Tähkä piipotti siellä, toinen täällä, ja harmaa kastikaisheinä aaltoili niiden välillä pehmeänä. Ei siitä suurta satoa odottaa sopinut. Kitukasvuisia olivat toukoviljatkin, ja heinämaita, varsinkin huonompia, peitti lyhyt, palanut siankarvaheinä.
Ei ihme, että työansiot olivat vähissä ja että moni, kun katsoi talvea kohti, näki jo sen kalseat harmaa-värit entistalvisia kylmempinä. Totuttuhan näihin kyllä oli, mutta sittenkin se vilun tulo puistatti ihoa. Ei sille näkynyt tottuenkaan kukaan tyyten turtuvan.
Mutta vielä huonompia kuului Pohjois-Suomesta. Halla oli siellä jo alkukeväästä näpistellyt perunanvarret. Ennen juhannusta se oli ne polttanut ihan mustiksi ja jo näpsinyt ensi korjuun viljakasveistakin. Kovatalven uhka oli alkanut silloin jo nousta ja hiljaa hämärtää, ja ilmiselväksi se oli valennut heinäkuun-hallojen aikana, jolloin kato oli yhdellä yökäynnillänsä korjannut miltei kaiken, mikä oli sen henkäyksien ulottuvilla: suomailla ja niiden läheisillä alavistoilla.
Ja vaikutukset alkoivat oitis näkyä. Tyynestihän se oli sivuutettu sekin halla-aamu, sillä minkäpäs sille käyneelle ja pois menneelle kukaan enää mahtoi. "Taisi olla hallayö", oli vain arveltu ja lisätty että: "Käviköhän tuo senkin ja senkin viljelyksillä?" — tai jotain semmoista, vanhaa, totuttua, ja hiljaa oli alkanut ihmisvirta painua hallanjäliltä Etelä-Suomea kohti työnhakuun. Kuin joutsenet, jotka tajuavat olevansa turvattomia ja heikkoja talven lujien voimien edessä, jättävät kesäiset metsälammikkonsa ja laulaen vain haikean laulunsa alkavat muuttolintuina etelään suoltua, niin ne lähtivät nämäkin avuttomat kohti tuntematonta harmautta yksitellen, joskus parittain, kolmittain.
Muuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa ja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät kodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä etsivien lukua.
Jalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa semmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä uhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat olevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja aamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!
Niin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja harsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin hangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä, joka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut pois.
* * * * *
Tehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli näitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut entisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono aika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten jäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä ahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.
Mutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa hylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli heillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä joukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen veressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja kaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata… harmaata, harmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.
Nyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan lähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei kuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa aikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa kuitenkaan ollut.
Ja puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista toki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri silloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso tehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana, päästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski ja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.
Sitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat vakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin panna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.
Tuomas Lurkki — hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa sanoihin näytteille pannut.
* * * * *
Tänä päivänä siellä olikin tavallista vakavampaa. Taivaskin mataloitui yhä vain harmaammaksi pilveytyen, ja yksitoikkoisina törröttivät mäen karut petäjät.
"Suikon eukko sieltä tulee", äännettiin jossain ryhmässä. Tulija oli Olli Variksen tytär, Anna, joka sieltä mäkeä ylös nousi, tyhjä maitokannu kädessä. Ohut karttuunihame repatti säärien peitteenä kuin mikä repale, ja tukasta riippui joukko suortuvia jo piloille purkautuneesta, vanhasta kampauksesta irrottuneina.
"Kävin maitoa etsimässä, niin pahahenki kun ei saa enää mistään!" tuskaili se siinä äkeissään, kun erääseen joukkoon yhtyi.
"Ei lypsä lehmä!" pisti siihen Tuomas Lurkki. Tehdasta hän sillä lehmällä tarkoitti, ja ne toiset ymmärsivät hänet oitis.
"Ei lypsä", pääsi joltakin mieheltä kuin huokaamalla, ja useat vakavat katseet kiintyivät tehdasrumilaaseen. Nurisematta, mitään tutkimatta olivat he sen sisälmyksissä ahertaneet, imettäneet sillä hikensä ja kaikkensa, tyytyväisinä kun vain saivat siellä ahertaa ja palkkioksi niukan leipäpalansa saivat. Mutta nyt se oli heidät hylännyt ja he tunsivat olevansa turvattomia ja voimattomia. Oli hiljaista, äänetöntä ja vakavaa. Vihdoin alkoi Anna äkäillä, kuin yksiksensä tuskitella.
"Millä pirulla tässä ne kakarat jo syöttää… Ja ukkokin siinä muun työttömyyden lisäksi taas potee ja kituu, jotta… Ihan tässä jo hapset päästä hajoavat", äkäili hän siinä. Kaikki istuivat ääneti, vakavina. Ainoastaan Tuomas Lurkki pani taas reiluksi puheeksi.
"Mitä sinä nyt turhasta vielä, Anna, äkäilet!" alkoi se ja tiukkasi:
"Sillä kyllä sitä vielä parempaakin porattavaa tulee, kunhan tässä…"
"Parempaakin… Siinä taas sitä vanhaansa!" ynseili Anna kuin puoli-vihassa. Mutta Lurkki aivan kuin innostui ja kerskui:
"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin silloin sitä, Anna!… Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin rautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!"
"Äs siinä!" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:
"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta… Herra-isä!… Mikä sille ukko Pisille siellä!" käänsi hän äkkiä kuin säikähtäen. Se antoi siellä ylen.
"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!" hätäili siinä Anna.
Mutta meni se toki ohi.
"Se etoo vaan sydäntä!" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen syyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi Anna ukolta:
"Etkö sinä ole… syönyt…?"
Oli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen vastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki suonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin yhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat avuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin katkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.
"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!" äänsi viimein Tuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa raapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä alas.
Oli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa ja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun nojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä vyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi taisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa myöten alas suvantovettä kohti.
Tuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin suvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin pakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla vasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.
* * * * *
Näinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä tehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt niitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: "mitä siellä niiden perässä juoksee". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka aivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa jo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli näet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan ja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.
Ja miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan moista.
"Ka isäkö se!… Herra-hyvä siunatkoon!" pääsi Annalta tervehdyksen asemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille istuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:
"Ei tässä ole istuintakaan… kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin penkkejä… Istuu nyt isä siihen!" kehotti hän saatuansa risat haparoiduksi penkiltä pois.
"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?" sai hän jo siinä kysäistyksi.
"Ka mitäpä tässä."
"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on… kun on tätä perettä silmät ja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi", jatkoi Anna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä vastausta kuullutkaan.
"Mitä vaan itsellesi?" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa, painuen jo kumaraansa samalla.
"Mitäpä tässä… hohhoi… näistä meidän kuulumisista", huokasi Anna siihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:
"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi kitumaan… Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa…"
Rintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen lapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki ettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei paljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat silmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa puhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.
Ooh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.
"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat", sai se siinä toki puheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää nuokuksissa huohottaa.
Sitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei huonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen keittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä, resuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä, mietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä ja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.
Herra armahda!
"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista… Niin jotta sitä et tiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!" valitteli siinä jo Anna.
"Ka niinpä se taitaa…"
Mitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä lapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin, siinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili:
"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes maitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa…"
Hän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino laskeutuvan.
"Nytkin", jatkoi Anna, "ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta kaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja…"
Siitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä kuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku, raukkaa:
"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen ei enää henkipidintään saa", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja huokasi raskaasti.
"Ka… Näitä kun on sinullakin noin paljon." Se oli ainoa, mitä isä löysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui tyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin kepeä höyryvähänen sakeaan savuun.
"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän", virkkoi siihen Anna, mustana mieli, ja lisäsi kuin napisten: "Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan muuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä."
Rintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa, laihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän siitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.
Oli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa, häädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa. Olihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua ja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei kerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä hyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta kuormaa.
Eikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo ihan sekaisin.
"Mitenkä?… Elähän, isä?" tapaili hän. "Ettäkö se Saukko?… Mistä sillä nyt rahatkaan, Saukolla?"
"Ka niitä renginpalkoista säästetyitähän sillä kuuluu sen verran, jotta…"
"No voi hyvä-isä tokiisa!… Vieläkö siinä nyt vanhoilla päivillä sitte se reistaus sen mökin kanssa!" alkoi tytär siunailla. Asia alkoikin hänelle tylsästi selvetä. Lapset siinä kuhisivat ja marisivat, äksyillen jo leipää, ja se kaikki alkoi taas sekoittaa päätä ja tuskastuttaa mieltä. Isä huomasi sen, ja kun oli vaikea olla, lieventeli hän arvelulla:
"Mutta ei tässä nyt vielä hätää… Mene tiedä jos Kustikin vielä kotiutuu … Sillä kuuluukin olevan rahoja."
"Kustiko?… Hyvä-isä!… Hiljaa siellä, pennut!" toisteli Mari siinä.
"Ka Kusti… Se Simo Viikki sitä lähti noutamaan kuin jalansyten…"
Se tuli kuin vaikeasti jauhaen, Annan tukkakin oli osaksi siinä hajonnut. Suortuvia häilyi silmillä ja jos missä. Nekin kiusasivat siinä, ja hän niitä joskus viskasi päähän kuin kiusoittelevia kärpäsiä hätistellen.
"Tuotakin tukkaa!… Pahahenki!" äsähti hän sille jo kerrankin siinä ja taas siunaili sitä asiaa ja Saukon säästöjä, ja kun uudelleen johtui Kustilta toivotusta avusta puhumaan, kehotti äkkiä:
"Ja vaikka Siljalta pyytäisitte!… Jos hänellä sattuisi olemaan mitä."
"Ka…"
Vaivoin sai Olli selitetyksi, että on sille kirjoitettu, mutta ei vastausta kuulu. Tytär koki silloin neuvoa: Pennan ukko oli kaupungissa käydessänsä käynyt Siljaa etsimässä sen entisestä palveluspaikasta, mutta ei se enää ollut siellä.
"Tujuliin vai mikä sen nimi on", muisteli sitä herrasväkeä ja neuvoi sitten:
"Mutta sen talon kuskirenki oli sanonut, jotta poliisilta saa Siljan osotteen… Niillä kuuluu kaikki olevan kirjoissa ja papereissa, siellä poliisin luona."
Rokkosairas lapsi alkoi nyt väännellä ja voihkia. Siljat ja mökit ja kaikki sekoittuivat Annan päässä hänen siinä ikäänkuin koko elämää vastaan taistelussansa, niin ettei ehtinyt mihinkään tarttua, kun jo toinen asia kutsui.
"Ylenkö se annattaa?" tiedusti hän sairaalta kiireesti. "Häh?"
"Ei… Se puree mahaa", koki sairas raukka selittää, aikoen kömpiä ylös. Äiti riensi toki väliin:
"Et saa!" Ja juoksujalkaa pyttyä hätään riennättäen jatkoi hän:
"Siihen kylmälle lattialle … vilustumaan ja lisää sairastumaan!"
Ja asettaen sairaan lapsen istumaan astialle siunaili hän siinä elämäänsä yksinäisellä, ainaisella:
"Herra-isä sentään tätä köyhän elämää ja tätä osattoman oloa, kun se on…"
Sanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan yskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:
"Voi äiti… Ylenannattaa!"
Nopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli lasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:
"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!… Ikäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin herkku!"
Lapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja vaikeroida.
Manu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli selvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin alkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen epäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin siinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt mihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.
"Ja entäs äiti?… Niin jotta terveenäkö se se toki?… Äs kakarat siellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!" taisteli hän välillä ja uudisti:
"Niin jotta tottahan se terveenä toki?"
"Ka onhan se siinä", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan puhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:
"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan…"
Annan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän luuli, että lapsen porulta ei kuule.
"Taasko siinä, pirut!" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä huivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:
"Niin jotta mitä, isä?… Jalkoja?"
Hän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:
"Ka niitä… Sanoo niiden jo turpoavan… Niin jotta vettäkö heissä lie…"
"Herra-isä tätä elämää!" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä kuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.
"Etkö sinä pahahenki!"
Se vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja paljastui pojan kohtuuttoman iso maha.
"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!" tuskitteli siinä äiti jo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:
"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?… Kun tässä korvat vaan tilliä laulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa…"
Selvisi se lopultakin hänelle sekin asia. Hyvään toviin ei hän silloin jaksanut mitään puhua, vaan ikäänkuin nieleksi jotain palaa, joka oli kurkun tuketa.
"Kun olisi millä hieroa… linjamenttia kun olisi!" sai hän vihdoin sanotuksi, ja oitis lisäsi valittaen: "Mutta mistäpä ne tässä meilläkään ottaisi linjamentit, jotta voisi antaa! Oli sitä tässä pullo, mutta tuota ukkoa kun pitää alituiseen hieroa ja voitaa, niin siihen kuivuivat kaikki."
Manu Juuppa syleksi ja nojaili sauvaansa ja mietiksi, ja Ollin ajatukset olivat aivan tylsät kaikelle jo.
"Mutta on tässä toki!" kaiveli Anna risoja, löysi pienen pullon ja lopetti:
"Puuöljyä!… Niin jotta isä, ota tämä ja käske äidin hieroa tällä…
Jos se hyvinkin auttaisi."
Hän työnsi sitä pulloa isän taskuun, kääntyi ja pyyhki huivinkulmalla salaa silmiänsä. Mutta huomasivat ne toiset sen sittenkin. Risaiset lapsetkin vaikenivat ja katsoivat häneen silmät suurina, kun mieli muuttui siitä pahaksi.
"Se on, Anna…" nuokuutteli silloin Manu Juuppa viisaasti päätänsä ja varusti sanottavaa. Häneenkin aivan koski se kaikki, mitä tässä nyt oli. Anna yritti, huokasi ja:
"Hoh!… Mutta mitäpä noista!" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli noussut, teki lähtöä ja puhui:
"Se, Anna, on niin jotta…"
"No mitä se nyt Manu!" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:
"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja missä kipu on suurin, niin silloin… Että, Anna…" toisteli se ja jatkoi:
"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka on
Mestari, on niiden kerinsaksi…"
Eivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo sauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:
"Mutta se pitää olla vielä niks!… Se kerinsaksi.."
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:
"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi… Ja kun ei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut…"
Hän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.
"Se näet", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.
"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu… Sitä… mitä se lie… sitä tämän ajan uskoa", hajaantui hän ja sekoittui tyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat. Siinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta muisteli:
"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä oikeaa uskoa ole."
Puhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja koki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.
* * * * *
Oli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu Juuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä lynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.
Mutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:
"Olli!… Olli Varis hoi!"
Ja hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen, kunnes jatkoi:
"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus…"
Olli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se nyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.
"Katsohan, Olli Varis!" puhui se. "Se toinen vanhurskaus keritsee kaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta se pitää olla halki!"
Sauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:
"Halki ja pois pitää olla se väärä… se laiska vanhurskaus, ja sijaan pitää tulla se uusi… se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja silloin… Vai mitä, Olli?"
"Ka…"
Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.
Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:
"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos… Jos silloin, kuule" — nousi ääni — "jos silloin uskaltavat koskea siihen ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"