VIII
Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi, kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa, ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.
Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.
"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.
"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa riemuiten kuin äidinrinta.
"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos…"
Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.
Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.
"Ja tässäkin!…"
Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen. Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.
Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.
"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.
Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.
Maata… maata ja maata vain…
Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.
Tsyt…
Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän. Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas. Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan, korpikuusikkoon häviten.
Hän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi ajoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat, löivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä eivätkä tämänseutulaisia.
"Hei, ukko!" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. "Tunneks sä Limperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman lasta!"
Hän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi remuten ja reuhaten:
"Hih!"
* * * * *
Jalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen uudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.
Mutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja käski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat ja ilmoitti sen Ollille.
"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi muuten mennyt velka", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti kuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja punnita.
"Minkälaiset", alkoi se, "siinä ovat ne rakennukset… Niin jotta paljonko arvoiset?"
"Ka, vanhathan ne jo", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo mäen päälle, ja Saukko jatkoi:
"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne myödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli."
Tuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon ikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.
"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa… Niin jotta olisikohan noista kaksisataa sopuhinta", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.
"Ka…"
Sanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä miettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:
"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla… Jos haluat."
Ja vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja kysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään ennen sulan loppua.
"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?" kysäsi hän. Olli alkoi sitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:
"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa voine…"
Se tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun hätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki avautuvan vielä.
"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa… Kuuluu vaan muuttaneen toiselle herrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse hänet etsimässä, niin tottapahan sitte", selitteli hän vaivalloisesti, raskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta ja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan pyrkien.
"No… Koeta nyt sitte puuhata!" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi hevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin asioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin kulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.
* * * * *
Alkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä lähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat kaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet, Siellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus tai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun lähettyviltä.
Tämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon kaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin nousi keveämpänä.
Mutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne ollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin… miten lie ollutkin kaikki nyt taas.
Siinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia oksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota iltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on kaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.
Aivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään jääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt… Mitäpä siitä missä törröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.
"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin tottapahan loppu tulee", pääsi häneltä siinä jo.
Tie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa, ja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti siinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.
Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena, mistään elähtymättä.
Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen hiljaa taivaanrannan taa.