IX
Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä kulloinkin välitöiksi sattui.
Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.
Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.
"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.
Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.
"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.
"Vaikka… Err!…"
Tie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä, rähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle lapsuusvuosilta tuttu.
"Vaikka… Hip!…"
Ja kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos kuka ja nähköön, niin…
"Tässä menee Kusti!…"
Korvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se näyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan, muutti puhetapansakin pohjalaiseksi.
"Eks sä mua tunne?… Vai?"
Ja hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta odottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.
"Eks sä?"
"Herra-isä!… Sekö se Variksen Kusti!" alkoi eukko muistella ja siunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti vain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:
"Ja niin olen kotona kasvatettu kuin ryytimaassa yrtti…"
Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne, pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa, ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä…
"Nähkööt!"
Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.
"Tää poika ei pelkää… Ei vaikka… Sipperi…"
Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli potkaissut leukaan.
"Perr!… Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja umpimähkäistä:
"Vaikka perr!… Ja vaikka koko maailma, niin… Perr!…"
* * * * *
Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä, äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä vartoneellekin.
Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.
Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa, varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:
"Onko se Kusti?"
Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.
"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää nureksi:
"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään… Missä kaikkialla sinä nyt olet ollut?"
Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:
"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja näkisi vielä elävin silmin…"
Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin omituinen mielikin nyt.
"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat…" hytysteli hän raukeasti. Muut vaikenivat.
"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.
"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen lisäksi", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat. Olli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt terottuivat entistä huolekkaammiksi.
"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?" tiedusti äiti jo kuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:
"Ka?… Puhui se."
* * * * *
Nyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet siinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne olivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan. Hän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja kuumeta.
"Tuota että äiti…? Ettäkö tuota mökiltä pois?… Ja että Ville
Hukka?" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.
"Ka… Herran kädessähän tässä ollaan", sekoittui jo äiti. Odottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille kuitenkaan mahtoi.
"Vai että Ville Hukka!" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:
"Mutta sen minä sanon että juu!… Niin että siitä ei tule mitään, vaan että vaan… perr!…"
Hän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa isäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä enemmän.
Ja kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli kuulumisia, puuhasi ja puheli.
"Vai Kusti se tää… Että tuota niinkuin Kusti", puheli se ilman ajatusta.
"Jaa… Että Kusti!" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan kanssa.
"Häh, Hukka?" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.
"Ka… ka… Että tuota… tuota niinkuin Hukka", hoeksi toinen vain pelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja reuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi ainoastaan uhittelevan:
"Tiedäks sä mitä, Hukka?… Häh?"
"Ka… Tuota noin… Vai, vai Kusti se tää… Tuota niinkuin Kusti!" hoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista, kunnes äkkiä kysäsi:
"Ja että tuota… että niinkuin poikamiehenä vielä… poika- … poikamiehenä vaan yhä tää Kusti?"
"Joo!"
Se tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.
"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä johtuneena ja jo alkoi kehua:
"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä surevat, kun tää poika jätti…"
Olli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain hiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne olivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.
"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin… Mutta e-hoh!…
E-hoh, Hukka!" uljasteli hän.
"Vai… vai hänkin… Vai niinkuin hänkin… Tää pormestarin piika."
"Joo!"
Hän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:
"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja markkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä juotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa… Hip, Ville Hukka!" löi hän innostuneena polveensa jo.
"Ka… ka… ka… Tää niinkuin Hiltusen tyttö."
"Jaa… se… Ja tiedäks sä, Hukka?"
"Ka… ka… ka", hoeksi toinen vain vastaan.
"Niin että!" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:
"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!… Sitä Hiltusen punahelmaa, tarkotan. Mutta nyt se on jo huora!"
Hän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen ja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.
* * * * *
Vähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli välillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.
"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua on itkemässä siellä kuletuilla poluilla", kerskui hän ja vannoi:
"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin herras…"
Äiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa hän pyysi:
"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan… Vaikka saunassa nukkuisit… Jos et tässä tuvassa…"
"Ä- … äiti!"
Se oli kuin tylsää ihmettelyä, että: "mitä se nyt äiti siinä!" Hän katseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:
"Että, äiti, tuota… Ettäkö…"
Ja taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:
"Ja elä sinä mammani sitä sure, että minulle kävi näin! Vaan sure sinä Suomen neitoja, jotka minusta sinne jäi!"
"Eh, Hukka!" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.
Mutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa eräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:
"Se oli apteekkarin piika ja…"
Näki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.
"Niin, se tää Liisu… Se tää Närhin Liisu?" hoeksi kuulija.
"Joo… Ja se oli vähä hiton nätti… mutta…"
Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti johonkin harmaaseen.
"Mutta se maailma… Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä tokersi hän kuin tylsistyen:
"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra… rakastin…"
Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.
Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.
"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle se
Liisun lapsi…"
Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen hän jatkoi:
"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse…
Liisu…"
Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt, uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka se istuu linnassa. Mistä syystä?
Samapa se.
"Herrat ne sen sinne saattoivat…"
Ihan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta loppuu.
"Ja sitte minä aloin juoda!… Heh, Ville Hukka!"
"Ka." Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.
"Mutta", nikahteli hän, "mutta kun se… nik… kun se Liisu… ik… pääsee irti lin… ik… innasta, niin silloin minä en… ik… juo…"
Hän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.
Eikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.
* * * * *
Nyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. Ville
Hukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä.
Entisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili ja
nureksi Mari.
"Se Herra koettelee itsekutakin", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut, nureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea pilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin harmaaksi nyt.
"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.
Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:
"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."
Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.
"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on, ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi…"
Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:
"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää, sillä minä valvon…"
"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi…"
Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:
"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin olen minä sinulle rakkaus ja rauha…"
Miten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:
"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut oli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt ja aina iankaikkisesti. Aamen!"