X
Joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun pienet esihallat olivat kevyesti kulkeneet näiden seutujen yli. Eivät ne olleet sanottavaa tuhoa tehneet. Olivathan vain vikuutelleet arimpia viljoja ja niitäkin ainoastaan hallanarimmilla alavamailla.
Mutta ne olivat huolestuttaneet mieliä. Tavallisestihan ne pienhallat olivat varsinaisen hallan oireita, varoittajia. Huolestuneina oli tarkattu taivaan merkkejä ja koettu ennustella, mihin päin ilmat muuttuisivat. Kuulaaseen se tavallisesti veti iltaisin taivaan, ja myhäilevä tyyn'ilma ei ennustanut hyvää yötä.
"Herra armahda tätäkin aikaa taas!" oli usea huokaillut silloin.
* * * * *
Tänään oli ollut hikinen päivä. Aamusta iltaan oli päivä kihottanut kuin sumun halki paahtaen, vaikka oli kautta koko taivaslaen ihan selkeäväristä sineä. Tuulta ei nimeksikään. Hyttyset survoivat iltapuolella ahkerasti, ja se kaikki käänsi taas katseet ilmanenteitä kohti.
"Siinä meilläkin on ainoa leipä niissä viljelysvähissä", puheli jo Mari huolestuneena, ennenkuin aurinkokaan vielä laskuansa läheni.
"Ka… Minkäpäs sille osaa… Mikä on tullakseen, se tulee", virkkoi siihen Olli.
"Ohhoi meitä syntisiä ja meitä avuttomia Jumalan lapsia täällä!"
Se tuli Marilta taas kuin yksin puhuen, vanhaan tapaan, alistuen. Oli niin kuulasta ja niin omituista ilma ja ilta. Ainoa vanha lehmä märehti veräjällä. Ei sen kellokaan nyt kilahdellut. Veräjänkorvakoivu pujotti äänetöntä latvaansa ilmaan, ja sen uloimmalla oksalla istui yksinäinen peipponen, pää kallellaan, kuin suruisena, ja kuin olisi sekin ääneti taivaanmerkkejä tarkannut siinä.
Mutta muutoin? Ei mitään erikoista. Tai jos sitä erikoista oli, niin oli se outoa tavallisuutta, jossa raskas korpi vain lepäilee, yö varustelee nousuansa ja mielien yli levitäikse huoli.
"Tip!"
Ei mitään. Se yksinäinen salopeipponen se vain sieltä koivusta tipautti äänensä salomaan rauhaan.
* * * * *
Ei ihme, että uni ei sinä yönä ottanut tarttuaksensa silmään eikä huoli lähtenyt mielestä hetkeksikään. Iltasella, kun aurinko oli juuri laskenut, tarkasti Olli taivaanrantaa, eikö siellä näkyisi pilvikaistaa, tai jotain, joka ennustaisi, että yö on lientyvä pilviseksi.
Mutta ei näkynyt. Siellä länsitaivaalla paloi vain tyyni iltapuna, punaten koko sen rantaman ja valuen metsienkin yli kuin värivaippa. Vähän loitompana kohoavalla mäkiahon töyryllä nousi yksinäisen suurkoivun latva uljaana punataustaa vasten, ja aivan sen latvan päässä istui suuri koirasmetso katsellen häneen päin.
"Miltä se näyttää?" tiedusti huolestunut Mari palattua.
"Ka, mistäpäs sen osaa nähdä!" Ei hän muuta tiennyt sanoa. Ja vaimo lisäsi ainaiseen tapaansa:
"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!"
* * * * *
Kesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja kuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi Olli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä. Tähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät, terävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki kohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä ilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.
"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla", rauhoitteli hän tupaan palattuansa Maria. "Mitä sitte aamupuolella tullee."
Ei sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas kävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan irvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut valoharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se punehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi, kuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka oli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä ollut.
Mutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin, eikä kuuraa missään näkynyt.
"No Herran-kiitosi" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka hetkiseksi nukahdetuksi.
* * * * *
Mutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla, yhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman ääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt värähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen elinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa jäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja olivat kohta jäässä.
Ja nyt.
He seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut kovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä. Jäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi, kovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan kepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.
Mutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä siitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren päässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat siihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen tyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin kuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä kieriksivän ja kirmaavan päivän.
* * * * *
Niin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö oli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain verkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.
Hätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki nyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle velaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei koskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.
Niinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian, muutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa, vaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni. Sitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat yhteen metsäpolulla.
"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä auta… Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken", selitteli se hänelle.
He astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella odottamaan:
"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin tottapahan sitte…"
Saukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.
Hän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi:
"Se on Silja vaan muuttanut pois entisestä paikasta, niin senvuoksi on kirje jäänyt saamatta…"
Ei se nytkään vastannut. Tuntui kuin olisi astuntaa kiirehtien kokenut päästä eroon hänestä. Notkuvin polvin rumpsutti hän perästä ja jatkoi vaikeaa puhettansa:
"Mutta kyllä ne poliisikamarissa ovat sanoneet tietävänsä sen uuden herrasväen… kun tästä nyt vaan itse sinne kuontuu…"
Pitkän matkan jatkoi hän sillä tavalla, kuin yksin puhellen ja kokien perässä pysytellä. Mutta tienhaarassa erotessa se Saukko toki lupaili, ilmoittaen lyhyesti:
"Ka jos ennen lumia Siljalta saat, niin… Jos tuota sitte koettaisi odottaa vielä."
* * * * *
Ne olivat hallayön jälkeisinä päivinä alkaneet masentua, ne saloeläjät siellä korvessansa. Oli odotettu saarnamiestäkin jo. Varsinkin vaimoväki oli sitä kaipaillut. Eivät he nyt välittäneet Manu Juupasta, sillä viime aikoina he olivat alkaneet varmeta sen julistavan jotain uutta oppia. Lisäksi oli se tullut entistä omituisemmaksi, salaperäiseksi ja viisaaksi, eivätkä papitkaan sitä enää sietäneet koko miestä.
Mutta ei sitä saarnamiestä vaan osunut tulemaan. Eräs omakyläläinen kyllä oli, mutta eivät he siitä olleet koskaan erityisesti pitäneet, vaikka se vieraissa kylissä oli aivan pieni profeetta.
Tänään se kuitenkin oli puhunut Sanasta. Koko joukko sillä oli kuulijoitakin, Peitson tupa miltei puolillaan. Mitään erityistä henkistä herätystä ja innostusta ei siellä tietysti nyt ollut, mutta sen sijaan paljon mielenmurhetta ja halla-aikojen tavallista masennusta. Manu Juuppakin siellä sattumalta oli nyt kuulijoiden joukossa, vaikka hän ennen oli yleensä toisten saarnojen kuulemista kartellut.
* * * * *
"Me olemme syntiä tehneet, ja siksi Herra on vitsansa meitä kohti kääntänyt ja antanut hallan tulla."
Niin se saarnasi ja todisti. Kaiken onnettomuuden se sanoi olevan synnistä johtunutta, rangaistusta.
"Ja jos emme me itse olisikaan syntiä tehneet, niin ovat sitä isämme tehneet. Ja Hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!" jatkoi se selitystänsä.
"Ka syntisiähän me olemme… me ja meidän isämme hamaan… niin ja niin monenteen polveen asti."
Se oli kuulijoidenkin ajatus. Halla-aamujen jälkeen on maa altis siemenelle. Usko otti juuren maahan, nousi pian oraalle, alkoi versoa ja kasvaa kortta, joka kerran tähkäpäänkin kantaa voisi. Varmana niiden ajatuksesta vahvistikin nyt saarnaaja:
"Sillä Hänestä ne profeetatkin todistavat, että kun Israelinkin kansa rikkoi, niin…"
Hän selitti miten Herra oli ollut silloin vanhurskas: Ei ollut jättänyt pahaa rankaisematta, vaan oli lähettänyt tuliset käärmeet ja muut vaivat, ja että niin on nytkin käynyt ja aina niin käyvä on.
"Sillä Hän on vanhurskas, joka rankaisee pienimmänkin pahan… Aamen."
Miten oikeaa ja selvää se kaikki kuulijoista olikaan nyt!
* * * * *
Saarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne siellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan. Kusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän siitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet häntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.
"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?" kysäistä tokasi siinä joku, mutta ei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia olojansa.
"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna vastatakaan!" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella. Joku toinen eukko huokaili siihen.
"Mutta se synti!… Se maailma ja se synti!" kaikerteli silloin ensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.
"Oliko se tänne päin tarkotettu?" kysyä murahti silloin jo Kusti vihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!
"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?" jatkoi hän riidantekoa, yhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.
Eivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne tarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili. Vihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia tarkoittaen päivitellä:
"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä tehneet… me itse tai meidän isämme…"
Hän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle aiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:
"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä situ!"
Ja ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi. Häntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja ärsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.
"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä äänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja ärtyi:
"Vanhurskas!" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:
"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin!"
Se tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi, ynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:
"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä hyvin pahoille kuin hyvillekin!"
Alkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.
"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan… Kun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan mökin mailta mierontielle potkituttaa!" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä ja synkempänä.
Ei tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti huokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.
"Niks!… Niks, niks!… Niks, niks vaan!" pisti vihdoin Manu Juuppa viisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut. Mutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä ärtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin uhitellen:
"Mutta nää akka-karhut ne vaan sitä sanaansa jauhavat ja jauhakoot, mutta tämä poika sanoo siihen että: sap-saameri vaan!"
Ja rennosti vetäsi hän hattu-reuhkaa syvemmä päähän ja poistui tuvasta ja jotain laulua hoilotellen loittoni talosta tietä pitkin, painuen peltoaukeilta korpien yksinäisiin hämäriin.
* * * * *
Se oli Olli Variksen masennuksen aikaa.
Kustista olivat jotkut syytelleet häntä, kun se oli heitä loukannut ja härnännyt.
"Mitä hän sitä Simo Viikillä tänne haettikin!" Niin olivat kylällä soimailleet, ja akat juorusivat sen taas hänen korviinsa. Joku oli häntä jo sillä asialla korvinkuullenkin pistellyt.
Nyt Kustin lähdettyä alkoivat ne taas sitä muutamin sanoin huokailla, varsinkin akat. Se sopikin saarnan aiheeseen, ja joku päätteli:
"Siitä sen nyt näkee taas…"
Niin että saarna on tosi, tarkoitti hän sillä.
"Sillä", jatkoi hän, "jos ei siinäkään olisi syntiä, niin ei se olisi tuommoiseksi rentuksi hänkään maailmankorvilla kulkemaan joutunut!"
Sitä uskottiin ja sille nyökytettiin hartaasti, surkutellen. Manu Juuppa, joka oli kaikkea kuunnellut, puuttui nyt äkkiä asiaan, vetäen viisaalla äänellä epäilevää:
"Eee-e!"
Jotain omituista ne arvasivat hänen taas sanovan. Hän alkoikin:
"Kun Jeesuksen eteen tuotiin sokea, niin… Mitäs se Hän sanoi?"
Hän odotti vastausta viisaana, voitonvarmana, mutta eivät ne puhuneet.
"Kun juutalaiset Häneltä kysyivät, jotta tämä sokea itsekö se vaiko hänen isänsä se syntiä teki, kun tätä rangaistaan… Niin mitäs se se Hän sanoi?" toisti hän selittävästi. Mutta taas ne vaikenivat.
"Aa-aa!" veti hän silloin viisaasti, kuin asiansa täysin voittanut, ja alkaen kohottautua lausui hän varmasti, jyrkästi, kuin iskien:
"Ei…"
Hän olikin jo sauvoinensa lähtövalmis ja jatkoi varmasti:
"Ei tämä Kusti itse eikä hänen isänsä ole syntiä tehneet, vaan ne muut… Ne muut ne ovat tärvelleet jo koko maailman niin piloille, että siinä…"
"Aa-a!" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:
"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää."
Ja ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen halki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.
* * * * *
On ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.
Iltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.
Kotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja pikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat ne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne? Miksi? Ken sen tietää.
"Ah!" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.
Mutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä siellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne täydellä elokuisella heikolla valolla.
Mutta mies istui aholla ennallansa.
Olikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä. Sarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi, hiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu näinä aikoina jo ennusteli.
Mutta yhä istui entinen lapsi aholla, jolle rakennetut kivitalot jo aikoja sitten iäksi hajonneet olivat.