XI
Pitkin kesää oli Mari puhunut siitä tavallisesta, jokakesäisestä rippikirkkoon menosta, mutta se oli huolia vastaan taistellessa lykkäytynyt pyhästä pyhään. Nyt oli jo syyskesä, ja vihdoinkin olivat he siinä syyskylmien edellä nyt sille venematkalle selviytyneet. Oli määrä käydä kirkonmenojen jälkeen papiltakin pyytämässä apua, ainakin sen verran, että kykenisi lähtemään pitkälle kaupunkimatkalle Siljan luo. Eivät siihen olisi heidän omat olemattomat varansa mitenkään riittäneet.
Ja jotakin toivoa sen Siljan suhteen oli nyt jo saatu. Riipan Liisa, joka aina kantoi kylälle hyvät jos huonotkin kuulumiset, oli taas ennen muita joutunut siitä vihiä tuomaan. Eräs tehtaalaisen tyttö sieltä Annan tehtaalta oli palvellut Helsingissä ja palannut sieltä ja se oli kertonut tavanneensa Siljan kadulla. Siitä se nyt juttusikin taas Riipan Liisa, innostui puheestansa ja kehui:
"Niinhän sillä kuuluu Siljalla olevan siellä hyvät olot, jotta se on jo kuin herrasryökkinä, koko tyttö!" Sitä kuuli niin mielellänsä, varsinkin äiti. "Vai niin se on toki onnistanut Siljaa… Herrankiitos!"
Ja Liisa siitä vain yltyi.
"No!… Sekös hänelle nyt olisi onnistuessa… yksinäisellä tytöllä, joka on osannut eteensä katsoa, niin jotta ei ole kietoutunut näihin nykyajan köyhiin mieskutaleihin… joista ei ole muuhun kuin sitä perettä ja joukkoa laittamaan", siunaili se jo kuin äkäillen.
Kaikki tuntui nyt niin uskottavalta, todelta. Kaupunkipalkat ja muut, niin että…
"Senkö hätä siinä Siljalla on ollut rikastuessa, niin jotta kuuluu päässäkin olleen jo hatut ja senkin seitsemät ihmeet… Eikä niinkuin tässä meillä, joilla ei ole usein millä huiviriepukaan korviinsa ostaa!" toraili Liisa ja innostui kuin kateisena niitä kuulemiansa lisäilemään.
"Ja kädessäkin ihan kuin tällä pappilan mampsellilla jo varataivaat ja muut pahanhengen sateenvarjot… Niin jotta mikä hätä hänellä silloin on vanhoja vanhempiaankaan auttaessa!" antoi hän jo tulla kuvitteluaankin.
Niin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain ymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin tehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin Annan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on väkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi, vielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.
"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan hätänsä… Ei se hän ole kova", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti Silja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:
"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta omasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin antanut."
Niin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua odottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja olihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.
Mutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista päivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi kertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on saanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin paremman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu ja tietysti kohta itse kaupan avaa.
"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa… Niin jotta tätäkin köyhää auttavat", siunailivat silloin useat.
"Onhan niitä toki siellä", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti silloin iso kaupunki jonain… ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain uutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.
Mutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla maankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia ja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.