XII
Voi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua etsimme.
Ainoastaan meitä, jotka vaellamme epäselvyyksien maassa, missä keskellä päivän kirkkauttakin sadat yösumut silmillemme puhaltavat ja kaiken pimittävät.
Meitä, joiden ainoana haahtena on häviö, päällä synkeä yö ja alla pauhaava ja uhmaava ulappa, eikä johtavaa tähteä mistään näy!
Ja jos onnettomuus meidät yllättää, niin että myrsky pilvet yltämme halki repäisee ja raosta ruhjova salama välähtää ja valollansa meitä lyö ja niin kirkkauden näyttää…
Niin uusi voima taas pilvet uudelleen umpeen viskaa. Pimeys peittää taas meidät, ja meidän sielumme ikävöi johtovaloa kiihkeämmin kuin myrsky-yön pimeydessä hätäytyneen laivurin silmä johtähteänsä. Emmekä me mitään löydä. Emmekä me minnekään voi luottamuksella korottaa hätäistä ääntämme: Herra auta meitä, sillä me yöpimeydessä, hädässä ja epätoivossa olemme!
Me olemme silloin avuttomampia kuin kirkkosoutajat, jotka yömyrskyssä lujina ja kilpaa myrskyn kanssa huutavat:
Pauhaa, myrsky, ei se pelota! Meidän haahtemme on kalliolla, sillä se on Herrassa.
Kylmää yöpimeyttä juo meidän hätäytynyt sielumme silloin valon sijasta, ja me kadehdimme niitä kirkkosoutajia, jotka kuin sokeat valonsa vähästäkin saavat, ja niitä kirkossa-istujia, joille epäselväkin selvyyttä jo on.
Sillä he ovat kirkossansa kuin onnelliset lapset, jotka äitinsä rintaa imemään päässeet ovat, eivät sen rinnan laihuutta kysy, eivät nurise, vaan tyytyvät, ja niin täyden tarpeensa, onnensa, autuutensa ja kaikkensa sen maidosta saavat.
Sillä Sinua, Jumala, me ikävöimme, mekin, joilta Sinä hämäryyteesi ja epäselvyyteesi ja ristiriitaisuuksiisi kätkeydyt, niin että emme sittenkään Sinua koskaan löytää, emme Sinun olemassaoloasi emmekä vanhurskauttasi milloinkaan uskoa voine.
* * * * *
Vihdoinkin oli näet Marin ja Ollin kauan aikoma rippikirkkomatka toteutunut, ja he istuivat jo kirkossa. Jo puoliyöstä olivat he lähteneet soutamaan tätä vesiulappaa, jossa oli yli peninkulma yhtä ainoaa aavaa, yksinäistä selkää. Harvoin sieltä salosopelta uskalsikin kirkkovene sille matkalle teloiltansa solahtaa, ja nytkin he olivat ihan ainoat sieltä Salorannalta tulleet.
* * * * *
Se saarnasi nyt rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja sydämensä lämmöllä se tuntui saarnaavankin siitä.
"Ja oli kerran rikas mies…"
Miten monesti oli heille sitä sanaa lausuttu! Siksi kai oli tuttua se kaiku, joka niihin sanoihin puukirkon honkaseinistä ikäänkuin huoahti hiljaa.
"Rikas mies, joka vaatetti itsensä purppuralla ja kalliilla liinavaatteilla ja eli joka päivä ilossa ja herkullisuudessa", jatkoi pappi.
Pää pään vieressä siinä kuunteli sitä sanomaa. Karuilla kasvoilla oli hallamaan väen vakava ilme, ja jo puvutkin julistivat, etteivät he ole niitä rikkaita miehiä, jotka ilossa ja herkullisuudessa elävät ja purppuraan ja kalliiseen liinaan pukeutuvat.
"Ja oli myös eräs köyhä mies", käänsi se saarnan aiheen. Puukirkon honkaseinä huoahti niihinkin sanoihin saman kaiun.
"Köyhä mies, Latsarus nimeltä, joka makasi hänen ovensa edessä täynnä paisumia ja pahoja haavoja…"
Ei sitä tiennyt mikä siinä koski: sekö honkaseinien tuttu vanha kaiku, joka niin hellävaroen soi, vai sanojen tuttuusko, vaiko papin puhe. Ei sitä erottanut, asiako vaiko joku muu kaiku teki, että sanat löysivät sydämissäkin kaiun ja ryppyiset posket vakavoituivat.
"Se pyysi täyttää vatsansa niillä muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat, mutta ei kukaan hänelle niitäkään antanut", jatkoi pappi.
"Mutta koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paisumiansa…"
Se oli saarnan aihe. Hän polvistui ja rukoili hartain äänin:
"Herra Jumala, Sinä joka vanhurskas olet! Suo minun julistaa Sinun pyhää sanaasi lujasti ja järkkymättömäsi, niin että jokainen sana lyö sydämiin ja niihin jää lujasti kuin tämän Sinun temppelisi seinään Sinun kasvattamasi honkaoksa tuo! Aamen!"
* * * * *
Se puhui nyt kauan ja voimalla. Rikkaasta miehestä se ensiksi saarnasi:
"Ja koska hän helvetissä vaivassa oli…"
Hyi! Mikä aatos! Mikä värisyttävä, suuri vaiva!
"Ja lieskat löivät ja pohja jyrisi ja pauhu kävi!"
Herra armahda meitä siitä …
"Ja koska hän silloin silmänsä nosti ja näki Aabrahamin ja Latsaruksen hänen helmassansa… Ja…"
Hereillä ne kaikki olivat. Kuin huumautunein korvin kuuntelivat ne ja tajusivat vain huminan kuin Herran äänen.
"Niin se rukoili, että Latsarus lähetettäisiin kastamaan sormensa pää veteen ja sillä jäähdyttämään hänen kieltänsä, mutta…"
"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!"
Herra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!
* * * * *
Mutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka kunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla sanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen sielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka ylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa miljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä valita…
Ei kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan…
"Rakkaat kuulijani!" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkä
Latsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmat
Latsaruksia. Siellä oli…
"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?" kaikui papin voimakas ääni.
On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä syönyt… Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla kulkenut… Täällä on…
"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä voimallisemmin.
Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja syöpäläisiä.
"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille…"
Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra, taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe, miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin… koko tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!
* * * * *
"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne sanat sydämeen: "Onko?"
Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja vertaistensa avuksi.
Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen vihdoinkin jo meille!
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki kaikkeen ja tukkesi kaiken.
"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti. "Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!… Veisatkaamme!"
Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:
"Kunnia olkoon Jumalallemme!"
Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.
"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"
antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:
"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!
Armahda meitä…"
Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja…
Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!
* * * * *
Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään. Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa odottaessa.
Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.
"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.
"Ka… e… e… e… eipä tässä… e-erikoista", änkkäsi se vaivoin. Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.
"Tähän vaan ky… kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta sanattomana.
"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää… Kyllä se Herra lopulta armon lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.
"Ka mitäpäs näistä meistä enää!… Hautaan menijöistä!" kierrellä nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:
"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan… Eikä tuossa mitään suurempaa hätää ole."
Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta kuin neuvoa:
"Jos pyytäisit jonkun hieromaan… Tottapahan vaikka sitte sieltä kotimökiltä maksettaisiin hierojalle…"
"Ka-aa", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas alakuloisena ryntään yli nuokottamaan.
* * * * *
He olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle vesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika navakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.
"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!" arveli Mari.
Mutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin tottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta keikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi airoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.
Mutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa kylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja palelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa yli.
"Jokohan nyt nousee myrsky!" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:
"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene."
* * * * *
He olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo räntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan. Aallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä harjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.
"Noita jalkoja… kun nyt rupeaa paleltamaan!" valitti Mari. Mies antoi hänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni paitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan toki tyhjää parempi.
* * * * *
Se lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli raivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi räiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse järveen takaisin.
"Herra-isä kuitenkin!" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.
"Pelottaako sinua?" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.
"Eipä tässä… veneessä."
Ulappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.
"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!" koki Mari jo rohkaista, ja niin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.
"Elä siis pelkää, Olli!" rohkaisi hän.
* * * * *
Hei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja lastuna keikkui vene pimeässä.
Mutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky, päittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on Herra!
Jyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan vapise, sillä tukenamme on Hän!
Ja meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja…
Ei se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne voimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän voimanamme on hädässä Herra.
Häneen yksin kaikki pirstoutuu.
Ja pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman ja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta taisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.
Ja ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran voimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin mökki-pahansa lämpimään.
Päivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui selkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili korkeudessa ylpeä, valkea lokki.