XIV
Silja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen rikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia katutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli vihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.
Nyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta tullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei ollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän puuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki olivat ja…
"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!" kehotteli emäntä.
Mutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.
"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia… Luulevat niitä ensikertalaisiksi ja nuoriksi tytöiksi", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin puettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.
"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin… Toisille tytöillekin kuuluu Forsmanninkin herra kehuneen", mielisteli emäntä. Se miellytti Siljaa.
"Kenelle?" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin edessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään kun vankeudesta vapauteen päässyt oli.
"Iinekselle kuuluvat kehuneen… ja Hoikan Eevalle ja…" vastaili emäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja askeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli kähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli iloinen.
"Ma, päälläni valkeat vaatteet ja sormukset sormessa mun",
laulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.
Tyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!
* * * * *
Palvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:
"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee", ilmoitti se turskeana.
"Minuako!"
Hän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:
"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin, niin sano jotta… Tai ai!" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:
"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta ei ole vielä päässyt linnasta… ja jotta kyllä minä sitte itse tulen… No!"
Mutta kohta työntyi vieras huoneeseen:
"Herra-isä!… Isä!" pääsi Siljalta. Ja häntä alkoi vapisuttaa:
"Mikä ihme teidät nyt tänne!" hoki hän siinä kuumetessansa, puuhaili ja touhusi peitellen yhtä ja toista.
"Ka sitä oli vähä asiaakin", sai jo Olli virketuksi. Ei hän siinä jaksanut huomata mitään outoa ja erikoista Siljan oloissa. Toistahan se tietysti oli kaupungissa kuin siellä maalla, eikä hän edes tarkannutkaan mitään. Tapansa mukaan tuijotteli taas kumarassa istuksien alas lattiapalkkiin.
"Hyvä-isä kuitenkin!" toisteli Silja ja alkoi aivan huomaamattansa tulla hysteeriseksi, hermostuneeksi ja kuumeiseksi.
"Ja kuka teidät tänne neuvoikin?" hätäili hän siinä jo.
"Ka siellä poliisikamarissahan ne…"
"Häh?"
Aivan hän lensi punaiseksi. Jokohan ne sanoivat siellä!
"Nuokin vaatteet, paholaiset!" suututteli hän tuskastuneena ja viskoi huonekaluilla vetelehtiviä hameitansa kasaan. Posket olivat kuumat. Jotain oven raosta keittiöön emännälle kuiskattuansa meni hän taas siihen poliisikamari-asiaan, udellen hermostuneesti:
"Niin jotta mitä, isä?… Jotta mitä ne siellä poliisikamarissa sanoivat?"
Eivät ne toki olleet mitään puhuneet. Olivat vain antaneet osotteen ja neuvoneet missäpäin semmoinen katu on. Hän alkoi rauhoittua ja hieman jäähtyä.
"Herran-kiitos että ei toki tiedä!"
* * * * *
Isä oli omalla vaivalloisella tavallansa saanut jo hänelle kerrotuksi äidin sairaudesta, Kustista, Annastakin ja yhdestä ja toisesta muusta, ja sitä mukaa kuin kertomus edistyi, alkoi hän taas hermostua ja kuumeta. Varsinkin äidin sairaus koski, mutta myös Annan köyhä ja raskas kohtalo.
"Voi hyvä-isä senkin äidin päiviä!" huokaili hän hysteerisenä ja oli kuin neuloilla.
"Ja sitte kun meillä on siinä sekin muu paha asia, niin lähdin että jos sinä", yritteli jo isä mennä asiaan, mutta ei vielä jaksanut, kun tuntui niin vaikealta.
"Niin jotta mikä, isä?… Mikä paha asia?" kiihtyi ja hermostui Silja.
"Ka se…"
Ei siitä tahtonut sen parempaa tulla. Ihan se vaivasi ja piinasi jo Siljaa, se hitaus ja pelko, mikä se paha asia nyt oli. Vihdoinkin alkoi se toki selvetä.
"Ne kun siitä mökiltä ajelevat pois", sai jo isä asian käsiinsä, ja vähä-vähältä selvisi nyt koko asia. Olo kävi yhä tukalammaksi.
"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!… Mihin siitä nyt enää vanhoilla päivillänne tekään!" hätäili Silja.
Oltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.
"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata", sai hän vihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.
* * * * *
Se loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät sekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä pysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi. Silmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.
"Ja silkkinen mulla on sukka,
yöpaitani hieno se on!"
unohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin tanssijatar.
Mutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi, poskia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi raivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja joskus pääsi hätäytynyt parahdus.
"Silja-raukka!… Mikä sille nyt tuli!" hätäytyi isä ja ryhtyi tyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas apua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta oli.
Selvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa painellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät lasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen:
"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä…"
Hysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän niiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:
"Vettä… ve… vettä!"
* * * * *
Oli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi ja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada vaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle ansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja sille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana kyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.
"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse… kun niillä ei ole itselläänkään… Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!" arveli hän vain siihen ja lähti kadulle.
Siellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo tarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat vähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan kymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.
Puoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan liikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa liikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka hiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.
Ja siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun, vanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin Sika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa ja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.
Sen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä tuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä, näytti aivan eläimelliseltä.
"Silja!" kaivoi se leikillä kainalokuoppaa ja yritti siepata syliinsä, mutta tyttö kimpsahti pakoon ja alkoi ilkamoida.
"Si-ilja!… Tulehan ja rakasta setää!" lähenteli se, mutta tyttö vain ilakoiden loittoni.
"Juo maljani, armaani! Sulle
öin suoneni hellästi lyö",
lauloi hän siinä edessä tanssiaskelin loitoten.
"Si-iilja!"
Se sieppasi hänet kiinni ja aikoi suudella. Kun hän vastusteli, aikoi se väkisin. Hän kiukustui.
"Piru!"
"No, Silja!" suostutteli se leikiksi pannen ja aikoi väkisin vääntää syliinsä. Hän raivostui:
"Et saa… Ilman rahaa!"
"No-oo!… Silja!"
Ja se vain väänsi häntä syleilyihinsä. Nyt hän jo riuhtautui irti ja raivoten uhkaili:
"Paholainen!… Päästä!… Tahi kun tuolla nyrkillä lasken vasten naamaasi, niin näet siinä… Akallinen mies vielä… Ptyhui!"
* * * * *
Mutta vähitellen he taas sopivat, kun se hyvitteli ja sovitteli ja näytteli jo rahakukkaroansa, hyvitellen:
"Katsohan, Silja, tätä… Siinä sitä on…"
"No… jos olet kiltti, niin… oletko kiltti?" alkoi silloin jo tyttö maireasti tinkiä. Lupasihan se olla ja antoi oitis kaksikymmentä.
"No, Silja!" vetäsi se jo hänet polvellensa, ja hän suostuikin istumaan. Hyvänähän se pitikin, eikä ollut raaka kuten useat muut. Mitäpä siinä siis. Kaksikymmenmarkkasta kädessään venytellen, surullisesti siihen katsoen, jatkoi hän kuin lapsi, joka mairitellen jotakin anoo:
"Niin mutta…"
Hän huokasi siinä ja pysähtyi.
"No mitä?"
"Niin kun… kun minulla on niin paljon menoja… ja vanhaa äitiäkin pitäisi auttaa ja…" puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä iloisemmin:
"Niin annathan sinä nyt oikein paljon… Annathan, setä?"
Ja täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön kaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi nyt iloisesti:
"Oikein… oikein paljon annathan sinä, niin" — hän suuteli siinä — "niin sitte" — taas hän suuteli — "niin sitte saat vasta ilman tulla vaikka miten usein… Annathan nyt hyvin paljon?"
Antoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli karkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin että keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin tanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:
"Ja armasta kun minä lemmin, niin rallala, rallata, laa!"
* * * * *
Helsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli nukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana. Alati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen jäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot, kamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa. Joskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat häneen isä ja äiti surullisina.
Mutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja tunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku ilkkuva nauru.
Ja niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja häpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa aivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja outo painajainen yhä vain painosti häntä.
Herra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja aamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja edessä taas uusi ja synkeä yö!
* * * * *
Aamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli ollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä olivat vuoteessa.
"Hyvä-isä!" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä aukenivat aivan pyöreiksi.
"Joko se nyt isä!" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi niin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.
"Elkää vaan sitä tänne!… Sanokaa että odottaa… vaikka rappusilla", touhusi hän hämmentyneenä…
"Näkee vielä tämän häpeän ja… Herra siunaa tätä onnettomuutta!…"
Ja aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli viskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain päällä.
"Että se nyt ei vaan tänne!" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän ulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:
"Hyvä-isä!… Joko te nyt!… Näin varhain!" hapuili hän sanoja.
"Ka…"
"Kun minä kipeänä, niin… Näkihän isä itsekin illalla miten minä huusin!" koki hän hädissään sotkea ja peitellä asiaa.
"Niin eihän sitä miten jaksanut aikoinaan nousta…"
Hän alkoi taas hermostua ja kuumeta ja sekoittua kuten illalla. Kuin kuumeessa työnsi hän ne yöllä ansaitsemansa puolisataa isänsä kouraan ja kehotti häntä menemään, sillä ei hän mistään sen enempää voi saada.
"Ja vaikka sitte myöhemmin tulisitte… Vaikka huomenna… Tai minä lähetän postissa lisää", kiirehti hän jo aivan rukoillen.
Eikä isäkään jaksanut siinä mitään ajatella, ei käsittää. Jonkun lyhyen sanan lausuttuansa alkoi se hiljaa poistua. Silja juoksi huoneeseensa, avasi akkunan ja kurkisti siitä, meneekö se vai mitä tekee.
Mutta kartanolla isä kohtasi talonmiehen, joka oli nähnyt hänen Siljan kanssa puhelevan. Se pysähdytti hänet puhelulla:
"Mistäs se tämä vieras tämän tytön tuntee?… Kun näkyi sen kanssa puhelevan…"
Olli ei tajunnut asiaa.
"Tään huoran… Siljan?" selitti silloin mies lyhyesti, ja kamarin akkunasta äkkiä pakeneva Silja parkasi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.
Mutta isä seisoi tyrmistyneenä miehen edessä, joka sadatteli:
"Sekin kortteeriakka, paholainen, on ruvennut katutyttöjä pitämään ja niillä elämään… Mutta ensi kuun alussa se piru saa kyytinsä tästä talosta."
Ja rauhallisena alkoi hän lakaista pihaa, ja kaduilla vyöryi kaupunginelämä samana rymynä tänään kuin eilenkin ja kaikkina muina päivinä sitä ennen.
* * * * *
Silja näytti menettäneen älynsä. Hän kiskoi päällensä vaatteita mitä vain käteen osui. Emäntä riensi siihen jo hätään. Hametta päällensä riuhtoen hän tuskitteli ja valitti:
"Tätä elämää…"
Ja hänelle alkoi syöksyä päähän sekava, harmaa kaaos,
"Mutta puutehaan se tähän pakotti… Kun ei enää saanut työtä eikä paikkaa mistään, eikä ollut suuhun pantavaa ollut moneen päivään!" valitteli hän sairaalloisen itkun seasta.
"No Silja!" yritti emäntä rauhoitella. Silja vapisi itkusta, pukeutui kuin tulipalossa ja vaikeroi:
"Kun olisi silloin ollut ystävän käsi pienenäkään apuna, niin ei se olisi nyt näin…"
Herra Jumala sinun hylätyitä lapsiasi!
"Ja sittekin vielä, kun yritin nousta ja pelastua, niin kaikki vain potkivat ja sylkivät, jotta mitä siitä semmoisesta auttaa, kun se on huora…"
Hän oli puolipukeutunut, vaatteet mitenkuten päällä, tukka hajalla, kasvot kyynelistä märkinä.
"Silja-rukka!… Elä nyt tuolla tavalla… Mieskin vielä tuossa!" yritti emäntä rauhoittaa.
Ja silloin hän muisti sen miehen. Pohmeloisena kuorsasi se vielä sängyssä sikeässä unessa. Hän raivostui sille, potkasi kylkeen ja huusi:
"Etkö nouse siitä… Sika!"
Se kohottautui istualleen ja tuijotti älyttömänä, tylsänä.
"Pois siitä, paholainen!" raivosi tyttö hänelle.
"Ööö!" örisi mies aivan tylsänä, kohmeloisena tuijottaen.
"Vieläkö öriset siinä!" puri Silja hänelle hammasta, viskasi jotain huiviksi korvillensa ja syöksyi itkien ulos etsimään isäänsä kadulta. Mies alkoi ähkien pukeutua ja työntyi sitten ulos tylsänä, pohmeloisena, puolielukkana, tuskin tajuten mistä lähti ja minne mentävä oli.
* * * * *
Kohta hän palasi, onneton tyttö.
Ei hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa välittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli kaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi vuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät suonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.
"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!" kehotteli häntä hoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana, nousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa, jupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä, puistatusten käydessä koko ruumiin läpi.
"Ooh!" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi tukemaan.
Mutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus, ja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän syliin.