XV
Se aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!
Syysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita lehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä osalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi talvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat seuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla vitivaipallansa.
Ollin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei terveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja pöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli se kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo olevan viimeisen edelläkävijä.
"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!" huolehti hän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa hoiteli ja avitteli.
Mutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän kotoa taipaleelle lähti.
* * * * *
Seuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen. Taivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat, vaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan välillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät paljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä sekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan voimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden keskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen aika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta talvikolkkoutta lieventävät.
Manu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen vierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo tuntui kaikki kaikessa olevan.
"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä suremista ole", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. "Se on kullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!"
"Ka…"
Mari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin miettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat valmiiksi lopetti hän:
"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois… Emme me enää kuitenkaan tähän aikaan sovi…"
Syntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella, paremmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen:
"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä… Nyt kun nää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan…"
Hyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa hiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja mielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla, tenäsi:
"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas… Eeee", käänsi hän siinä äkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:
"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä vanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!… Ann' pyöriä vaan vanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun vuoro tulee, että naks!"
Vanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä pörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.
* * * * *
Tänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet. Talvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko paistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se vaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja myöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut nukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla kuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja kaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.
Marin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta vatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut enää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.
"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:
"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä…"
Ja siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.
Miestänsä kaivaten muisteli hän:
"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet… Niin jotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!"
Maija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti hiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:
"Kyllä se Hän on armollinen… Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin aikanansa tähän."
Russakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt johonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.
"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee…"
Ken sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:
"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin… Sillä lapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset."
Ääni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja puolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.
Kyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat, että kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.
* * * * *
Oli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään horros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä. Kuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta poskelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät vain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten väsyneinä.
"Eikö sitä Ollia ikään?" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki häntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:
"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan… Se voi vielä mennä ohi koko tämä tauti", tapaili hän siinä.
Mutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi miestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.
"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä Ollin kanssa kokea ja kestää… Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan kohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu…"
Ja moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.
"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi", muisteli hän.
Se oli surullista. Hän jatkoi:
"Ei ollut Olli kotona… työnhaussa oli… ja talvipakkasilla, kun ei ollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää vedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan…"
Voi Herra Jumala!
"Tottapa se senvuoksi hän jo silloin sai vian elämäänsä, niin jotta ei ole jaksanut maailmassa lujana seisoa ja pystyssä pysyä", jatkoi hän arveluansa.
Silmissä sumeni taas. Hän mietti ja lisäsi poikansa puolesta:
"Niin jotta ei sitä pitäisi ihmisien häntäkään kivellä heittää, vaikka hän onkin horjahtanut…"
Uusi vaikeneminen. Uusi miete.
"Niin jotta kunpa Luoja vaan hänenkin puolestansa antaisi minulle anteeksi kaiken…"
Ääni väsyi ja raukesi. Vettyneitä silmiänsä kuivaellen huokaili Maija:
"Ohhoi! Voi meitä köyhiä ja meitä avuttomia! Ohhoi!"
Länsitaivaan väreistä alkoi jo irroittua hienoinen iltarusko.
Päivänvalo tiivistäytyi jo hämäräksi.
"Hyvä-isä! Iltako se jo, eikä ikään Ollia!" hätäytyi sairas.
Hengityskin kävi kuin hätäiseksi, ja silmissä kuvastui väsynyt huoli.
"Eikö nyt Herra suo jäähyväisiäkään hänelle!…"
Voimat raukesivat. Sydän löi viime lyöntejänsä. Hän tajusi sen.
"Kuule, Maija!" hätäytyi hän ja katsoi silmiin anovasti kuin avuton:
"Sano nyt sinä toki hänelle, kun tulee, jäähyväiset ja pyydä, jotta antakoon kaikki anteeksi…"
Maija kohenteli häntä hellästi kuin lasta ja puheli kuin lapselle.
"Tottapahan sitte taivaassa vielä tavataan!" jatkoi huolestunut lähtijä.
Voimat loppuivat. Katse hämärtyi. Hetkeksi hän vaipui kuin tajuttomaksi.
Silloin puhkesi iltarusko kauneimmillensa. Se näkyi mökin pienen akkunan läpi niin ihanana, hienona, rauhallisena.
"Maija!" kohottautui sairas hieman kuin olisi havahtunut ja oudostunut ja kysyi:
"Taivasko se noin kauniina ja ihanana?…"
Taivas, Taivas.
Hän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan ihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan hänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari eloon jääneiden silmiin katsoi.