XVI
Oli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä, mutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos tosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin toiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä. Pieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.
Korpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti astellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä myöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei risahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis, ja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria viimeistä kertaa.
"No, ruuna!" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma korpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus tipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.
Ja sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen ääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen tipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.
Ei muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset hongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan mykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa, kohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen, alkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin…
Mihin?
Ken sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?
Uusi talvipäivä paneutui illaksi. Se oli jo kolmas äskeisestä, sillä niin kauan oli ruumiinsaattaja tiellänsä viipynyt.
Hän ajoi juuri entisen mökkinsä pihalle. Entisen, sillä sill'aikaa oli talkooväki purkanut mökin ja vienyt hirret uuteen paikkaan. Kivijalka siinä vain osotti sitä sijaa, missä vuosikymmenien ajan oli ryhjöttänyt avuttoman, yksin taistelevan onnettoman perheen pieni pesä.
"Ptruu, ruuna!"
Mutta siinä oli pari vierasta. Ne olivat ryöstömiehiä, jotka tulivat tuomiota toimeenpanemaan.
Ne ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit erosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja selkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva hevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin tyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri, rauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli kaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi yksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka kaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti — jos mitä miettiäkään hän voi.
* * * * *
Yö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen. Korpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä äärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.
Olli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena, äänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen, keskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä se maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.
Manu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti kivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.
"Katsohan", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi katkonaista:
"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus… se on jotta" — pyrki hän sekoittumaan — "jotta miksi me ihmiset emme sitä vanhurskautta tee?"
Ja he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta hakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan ei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta koskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.
Nytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:
Ah te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka Jumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla voisi!