I.
Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä lemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon ja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen tietoisia eleitä.
Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut vieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo ulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli se häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan välttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä kylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen alku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset ajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.
Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä. Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut semmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja sovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman vihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt pörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa maitoa täysin, voitokkain siemauksin.
Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän. Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle mustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt: joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea poika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko laivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin apuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että tuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei välittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin tarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis hänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus vielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden yksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt kahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se rupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset rauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.
Niin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnon ihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossain määrin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissyt aivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäen imeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet ja niiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret ja erikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistä aivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynyt kansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikki aikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, Juko Pynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta ja synnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan ja miehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein ja tarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä ja puhetapoja.
* * * * *
Mutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka oli suuri jo pienenä.
Vihdoinkin oli äiti pakotettu vierottamaan rakkaimman poikansa rinnasta, niin raskas kuin se askel hänelle olikin. Vanhan tavan mukaan oli hän salaa voitanut rinnanpäänsä tervalla, johon oli omituista makua antamaan sekotettu maliheinää. Jukoa tuo outo maku oli heti tympäissyt ja hän oli alkanut kartella koko imemistä, ja niin seisoi nyt pikku mies tärkeässä elämän vaihteessa. Äiti taas, ettei nuoressa miehessä heräisi epäluulo ja petos siten paljastuisi, aivan kehotteli lastansa:
"Juko!… Eikö se Juko-lapsi tule nyt imemään?… Ju-uuko!" leikitteli hän kerrankin semmoisen kehotuksen lopussa pitkään, äidin omituisella mairittelevalla tavalla.
Mutta nyt yritti Juko sittekin vielä kerran. Seisaaltansa käsin kurotti hän huulensa päästäksensä herkulliseen ravintoon käsiksi. Äiti, joka istui penkillä, kumartautui, että lapsi paremmin ylettyisi, silitteli sen pörröistä päätä ja hyvitteli surkuttelevalla äänellä:
"Juko-rukka!… Se on äidin poika, se Juko!… Onko se Juko äidin poika?" koetti hän viekkaasti mairitella.
Mutta Juko hylkäsikin äkkiä koko rinnan, ja nyt kuvastui hänessä koko ympäristö, etenkin sen mies: Hän näet seisoi taas hajareisin, kädet housuntaskussa, kuin jotain miettien, syläistä töpäytti sitte tietoisesti ja lausui maidosta:
"Voi taatana kun te on pahaa!"
"Mikä te on pahaa?" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja ryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:
"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!… No Juko!"
"Et taa!" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi jo harmittamaan.
"No … no Juko?" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo suuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:
"Ei taa!"
Äiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön ja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää ja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi, mutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä. Viis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi umpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun päästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:
"Väy … väy … väy … väy!"
"Vauvako se on Juko pojalla?… Vauvako?" koki äiti sotkea asiaa leikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä, odottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein suuttua.
Mutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa. Hetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo sitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja matkimasta "väy … väy", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:
"Et taa matkia?"
"Eikö äiti saa Juko-poikaansa matkia?" pani äiti asian leikiksi ja silloin voi jo Juko ruveta täysissä tosissaan juonittelemaan ja itkemään:
"Väy … väy … väy … väy!"
* * * * *
Tätä menoa oli jo kestänyt kotvanen. Äiti pani parastansa, mutta Juko siitä vain yltyi, odottaen lisälohdutusta. Vihdoin heitti äiti hänet rauhaan. Hyvän tovin juonitteli poika yksinänsä. Huomattuaan että äiti oli hänet nyt jättänyt rauhassa juonittelemaan, suuttui hän, tuli katkeramieliseksi ja huusi jo parkumalla.
Mutta nyt kohtasi häntä se onnettomuus, että äidin täytyi lähteä joksikin aikaa pois huoneesta. Se häntä suututti, sillä hän ei viitsinyt itkeä ja juonitella, kun ei ollut ketään sitä kuulemassa. Kun siis äiti viipyi, lakkasikin hän itkemästä ja kuivaili pikkurystyillään silmiänsä, samalla nikahdellen ja vihoitellen.
Mutta kohta palasi äiti. Juko odotti, toivoi äidin alkavan häntä hemmoitella. Mutta ei. Äiti puuhaili keittohommissa. Vielä hän odotti. Taaskin turhaan. Silloin, herättääksensä äidin huomiota, hän ärjäsi äkkiä:
"Enkä huoli tittii!"
"Eikö se Juko-lapsi huoli enää äidin tissiä!" oli leikkisä äiti ihmettelevinään ja lisäsi asian oikeaa laatua sotkeaksensa:
"Huoli nyt, hyvä Juko!… Huolithan?"
"Enkä huoli!" puistaisi suuttunut mies kyynäspäitänsä.
"No voi, voi sitä Jukoa!… Pitää nyt lapsen huolia!" leikitteli äiti edelleen. Nyt poika jo ärjäsi.
"Enkä huoli!… Elä tiinä kiutaa!"
Ja suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt itkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä huoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:
"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!"
Äiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:
"Elä itke, lapsi-kulta … tahi isä suuttuu…"
"Tuuttukoon!" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä vaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen elämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi uhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:
"Vaikka miten tuuttuiti, niin… Et taa!" käänsi hän ärjäisyksi kun äiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei tiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama mies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.
* * * * *
Onneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla olenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen:
"Katsohan, Juko, kun Kepukin puhaltaa saippuakuplia!… Katsohan kulta-Juko!… Noin koreita kuplia se Kepu puhaltaa! Katsohan, Juko!"
"Enkä katto!" äsähti poika, mutta ei kumminkaan malttanut olla vilkaisematta. Ja oitis kiinnittävätkin nuo loistavaväriset kuplat hänen mieltänsä siinä määrin, että kun äiti ei enää kehotustansa toistanut, hän itse uudisti, äitiänsä siten uuteen pyyntöön ärsyttäen: "Uhallakaan en katto!"
"Katso nyt!… Noin koreita kuplia se Kepu-veikko puhaltaa hyvälle Jukolle!" tekeytyi äiti aivan imeläksi ja hyvitteli samalla tosissaankin. Kotvasen aikaa sitä maanittelua jatkui. Vihdoin alkoi taas äiti siihen väsyä ja huomattuansa taas jäävänsä yksin, heittikin poika itkunsa, meni Kepu-veljensä kimppuun ja vaati jyrkästi tältä olkipilliä ja kahvikuppia, jossa oli saippuavettä:
"Anna poit te pilli, jotta taa puhaltaa!"
Mutta tietysti ei Kepu ollut altis omaansa luovuttamaan. Hän tyrkkäsi
Jukoa pois ja ilmotti:
"Enkä anna!"
"Anna tukkelaan!" suuttui silloin elämän muutoksesta ärtynyt kansalainen ja varustautui riistämään veljensä omaisuutta.
"Elä tule!" kielsi Kepu, otti saippuavesi-kahvikuppinsa toiseen käteensä, toiseen pillinsä ja lähti viemään niitä turvaan. Juko heittäytyi silloin lattialle mahallensa, tarttui takaa päin Kepun oikeaan jalkaan kaksin käsin ja alkoi parkua. Kepu veti häntä perässänsä, kokien yhdellä jalalla liikata lönttyyttää, varoen samalla, ettei saippuavesi vain läikkyisi. Juko parkui kuin syötävä, jalasta tanakasti kiinni pitäen, lattiaa pitkin siten vetäytyen ja huutaen:
"Anna poit te pilli!… Anna poit te pilli!"
Kepu potkasi jo toisella jalallaan taa päin, umpimähkään ja varoen ettei äiti näkisi ja älähti samalla, äitiä sotkeakseen, veljeään väärin syyttäen:
"Elä pure, kuule, kantapäätä!"
Mutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:
"Pulen kyllä!"
"Voi! … äiti!… Juko puree!" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää tarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu. Molemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti lempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:
"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!… Mitä sinä niillä itse teet … iso pojan tölkki!"
Ja Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa isälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin pöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen pöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei äiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua päälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:
"Niin kun se itse kaatui … kun Juko sysäsi sitä ensin!"
Nyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:
"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat kirjavina, niin herkeävät… Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat vasikat!"
Pojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen ja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan perilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen:
"Kuritta kasvanut kakara!… Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla vääntäytyneekin!"