III.
Mutta Vornasen Liisa olikin jo kuullut lapsensa itkun ja riensi sitä viihdyttelemään. Hän kohenteli sen riepuja, kopeloi kapaluuksia ja hyvitteli, huulet pitkäksi supukaksi lapsen kasvoja kohti kurottaen:
"Voi, voi sitä lasta!… Voi sitä äidin kultaa!… Aa … aa … aa … aa!" käänsi hän hyvittelyn lauluksi ja souvatteli ja viihdytteli. Vieraat pojat katsoivat tapausta kierosti, hiljaa. Jukokaan ei uskaltanut enää ääneensä kiukutella. Kepu kaiveli sormella nenäänsä ja Aku varustautui luiskahtamaan tämän välikohtauksen aikana pois koko tuvasta.
Pian sai Liisa toki lapsen viihtymään, kumartui kätkyen viereen ja ryhtyi imettämään. Sitä tehdessä muisti hän Jukon äidin sanoneen aikovansa näinä päivinä vieroittaa Jukon ja hän alkoi pojalle leikitellä:
"Vieläkös se Juko imee?… Vieläkö, Juko?"
Juko katsahtaa muljautti häneen omituisesti, eikä vastannut. Mutta
Liisa tenäsi itsepäisesti, tavallaan Jukoa leikillä kiusatakseen:
"Kuule, Juko Pynninen!… Vieläkö sinä imet!… Sano nyt, Juko!"
"Enkä tano!" uhkasi silloin suutuksissaan oleva poika, jonka vaistomaiset epäluulot tämän keskustelun johdosta taas heräsivät.
"Enkäkä tano?… Minkätähden sinä et tano?" matkia leikitteli Liisa ja lisäsi:
"Tuleppas tänne, Juko Pynninen, niin Liisa antaa sinulle!… Tule nyt ime, Juko."
Taas vaikeni Juko ja synkkeni. Koko asia oli näet hänelle jo kuin joku kiusan kysymys. Liisa jatkoi leikittelyä:
"Tuletko sinä, Juko, imemään?… Tuletko?"
"Enkä!" puistalti äkämystyvä mies kyynäspäitänsä, ikään kuin häntä olisi jo väkisin viety.
"Tu-ule nyt, Juko!" veti Liisa pitkään, muka mairitellen, ja nousten imettämästä, kysyi hän: "Minkä tähden se Juko ei huoli Liisalta?… No Juko?"
Mutta Juko luuli Liisan tulevan häntä väkisin imettämään, lähti kädet housun taskuissa, kauvempaa varovasti kiertäen ulos ja vihaisesti syrjäsilmäyksin muljauttaen, mieli myrtyneenä, uhkasi mennessään kuin itsekseen, ynseästi ääntäen:
"Vähättelen minä tinun tittittäti".
* * * * *
Toiset pojat poistuivat Jukon perästä. Aku oli varovaisuuden vuoksi paennut jo kylä-tielle asti ja odotteli siellä toisia. He yhtyivät, leipoivat puron rannalla muutamia savileipiä, asettivat ne paistumaan ja Kepu arveli:
"Kun olisivat nämä savileivät mesileipää!… Tahi jos löytyisi saunan karsinasta mesileipääkin, niin että sitä olisi vaikka miten söisi, niin sitte sitä syötäisi. Vai mitä, Aku?"
"Syötäisi… Eikä leipää sitte tarvitsisi ollakaan!" myönsi Aku. He ihastuivat. Kepu jo laski:
"Ja sitte et sinäkään, Aku, tarvitseisi souvattaa… Mentäisi vain saunan karsinaan ja syötäisi mesileipää… Niinhän, Aku!"
Juko kaiveli tikulla savea, kuin yksikseen puuhaellen, ja lauloi Matikaisen rengiltä kuulemaansa laulua, ajatuksissaan, kuin puoliääneensä hyräillen:
"Tytämmettäni lakattan tua elinaikani."
Nyt vasta kääntyi Akun mieli erikoisemmin Jukoon. Hän oli kuullut puhuttavan sen vieroittamisesta ja ilmoitti nyt, kuten jonkun hyvin tärkeän uutisen, varottaen:
"Kuule, Juko!… Sinun äitisi tissi on tervattu!… Elä ime sitä!"
Jukon silmät aivan suurenivat. Hän katsoi Akuun omituisin mielin, veti sitte pitkähköt nenänsä alukset takaisin sieramiinsa, eikä aluksi tiennyt mitä sanoa. Aku selitti lisää, auttaakseen miestä asian perille:
"Se kävi meiltä hakemassa maliheiniä, ja sitte se sanoi, että nyt hän sen tervaa."
Nyt Juko viskasi häntä jo tikullansa, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa, eikä tiennyt edes suuttuako hänen pitäisi, vaiko häpeillä. Hän vain katsoa tuijotti Akuun synkkänä, kuin epäluuloisena. Kun ei vastausta kuulunut, ryhtyi Aku tekemään toisten kanssa kalakukkoa, jonka kuori tehtiin savesta ja kaloiksi pantiin tikkuja.
Juko murjotteli yksinänsä ja hautoi asiaa. Nyt hän jo alkoi tajuta, että häntä on petetty, hänen oikeuksiansa loukattu. Hetken sitä mietittyänsä, viskasi hän vihansa Akuun, joka oli asian ilmoittanut, otti pienen palikan, meni ääneti kukon tekopuuhissa kyyryllänsä hääräilevän Akun luo ja löi sitä ilman mitään muuta palikalla päähän, ähähtäen äskeisen asian johdosta vihaisen:
"Elä valettele!"
Tietysti Aku semmoisesta suuttui, nousi, sylkäsi Jukon silmille ja huusi:
"Elä lyö, kuule, palikalla, tahi kun minä sylkäsen."
"Lyönpät!" heristi loukattu Juko, aikoen lyödä toistamiseen.
"Sylkäsempäs minäkin!" ärtyi Aku puolestaan ja teki mitä uhkasi.
"Voi, voi!" parkasi siitä myrtynyt Juko tarkotuksessa säikyttää Aku tuolla parkaisulla.
"No mitäs sinä lyöt!" puolustautui Aku.
"No mität tinä tylet!" syytti häntä lyöjä, itku jo kurkussa ja yhä vain heristellen. Lopuksi tarrasivat he käsirysysille. Aku mukiloi nyrkillänsä, mutta Juko veti tukasta.
"Elä revi tukasta!" uhkui siitä raivostunut Aku:
"Mität tinä tappelet!" puolustautui Juko puoli itkien, mutta lankesi samassa, Aku oli silloin päästä voitolle. Hädissään tarrautui oikeuksiansa puolustaessa kiihtynyt kansalainen hänen jalkaansa, kokien siten päästä hampain sen pohkeesen käsiksi. Se onnistuikin kerran. Aku älähti. Mutta kun Juko yritti tehdä saman tempun uudestaan, potkasikin Aku häntä leukaan. Hän hellitti silloin koko jalan, nousi ja lähti yksinänsä astua väännättelemään pois, itkien astuessaan, minkä vain kurkusta lähti.
Kappaleen matkaa siten paruttuansa, ja kun ei kukaan tullut jälestä, pysähtyi hän, viskasi palikalla ja uhkasi itkunsa seasta:
"Näytän minä tinulle vielä!"
* * * * *
Tämä riita painui toki pian pois heidän sopuansa häiritsemästä. Nyt oli näet joutunut riitaan Kepu ja Viku eräästä savileivästä ja se riita se tunki Jukon ja Akun välisen toran pois mielestä. Syntyneessä käsirysyssä Juko jo avitteli Vikua, saaden siten kostaa Akulle osan äskeistä.
Mutta tämäkin tora meni pian ohi. Ikäänkuin sitä sovittaaksensa oli Kepu näet taas asettunut Karrin aisoihin hevoseksi ja siinä pisti hänen päähänsä huudahtaa yht'äkkiä:
"Pojat! Kengitetäänkö hevosta!"
Tappelijat keskeyttivät torailunsa. Kepu järjesteli jo:
"Minä olen hevosena… Ja sitte vaikka Juko on seppänä ja Aku pitää jalkaa."
Pian olikin hevosen kengitys menossa. Kepu oli nelinkontin tiellä ja potki vastaan, kun Aku piti jalkaa. Juho kengitti tosissaan hääräillen, löi vasaran virkaa toimittavalla palikalla naulaa kantapäähän ja Viku piti potkivaa hevosta kiinni. Mutta sepän mieli oli edelleenkin vihainen. Kun hevonen potki vastaan, oikasi hän itsensä kumarasta, lyödä mukasi hevosta Kärnän tavoin lautaselle ja ärjäsi:
"To, työtävä!"
Ja niin saatiin hevonen kenkään ja varustauduttiin matkaa jatkamaan. Mutta Jukon mielen olivat äskeiset tapaukset ja ilmiannot sittekin myrryttäneet niin, että hän ei päässyt aivan ennalleen. Hän oli jo niin katkera, että ei kyennyt selvästi käsittämään sitäkään suurta pääasiaa, joka nyt teki hänet juonikkaaksi, vaan oli ärtyinen ja vihainen kaikelle, aivan umpimähkään.
Nyt vaelsivat he toki lopultakin Kärnän taloon, koiran pentua hakemaan. Kepu oli taas kärrin aisoissa, Juko piteli ohjaksista ja toiset painoivat rinnalla. Aku innostui nyt laskemaan.
"Jos meillä olisi oikein isot kärrit ja sitte kun otettaisi saunan karsinasta oikein monta pientä lasta ja pantaisi niihin kärreihin, niin sitte siinä olisi lasta!… Vai eikö olisi, Kepu?"
"Olisi!" täytyi Kepun myöntää ja Vikukin ihmetteli sitä lasten paljoutta, huudahtaen; "Voi tun työtävä!"
"Ja sitte kun ne kaikki oikein huutaisivat, niin sitte siinä olisi itkua!" ylvästyi siitä Kepu, mutta Aku uhkasi:
"Mutta me emme pysähtyisi vaikka ne miten huutaisivat… Me vain juoksisimme vaikka kärrit kaatuisivat…"
"Ja vaikka ne lapset tippusivat kärristä tielle, niin me emme pysähtyisi, vaan juoksisimme vain ja hirnuisimme… Vaikka kaikki lapset tippuisivat… Niinhän, pojat!" yhtyi Kepu.
"Niin… Näin me juoktitimme!" uhkasi Viku, yritti jo näyttää juoksua, mutta sotkeutui mekkonsa helmoihin ja lankesi. Oitis kohosi hän toki jaloillensa, syöksyi juoksuun ja hirnasi: "Hi-ha-ha!"
"Hi-lia-ha!" yhtyivät toisetkin ja alkoivat painaa perästä minkä jaloista lähti, aivan irvellä ikenin. Juko ei tahtonut jaksaa mukana pysyä ja kun hän muutenkin oli ärtyisellä päällä, alkoi hän pitää vastaan, ohjaksissa pysytellen. Mutta Kepu veti häntä nyt väkisin jälessänsä. Juko siitä ärtyi lisää. Hän heittäytyi jo ohjaksien varassa selkäkenoon, harasi vastaan, niin että lyhyet jalat vain töpittivät maata ja kun sekään ei auttanut, alkoi hän parkua:
"Elä juokte, kuule!… Elä juokte!"
Mutta Kepu ei hellittänyt, päinvastoin yltyi. Juko jo varustautui itkeä parkumaan, mutta lankesikin tielle mahalleen, pitkin pituuttansa. Ohjakset luiskahtivat pois käsistä. Kepu jatkoi kärreinensä toisten kanssa yhä vinhemmin. Suuttunut ajaja jäi nyt toisien uhalla tielle samaan asentoon, mihin oli langennut ja alkoi siinä mahallaan venyen huutaa, minkä kurkusta pääsi.
Kaikki turhaan. Toiset vain painoivat tietä pitkin. Onneksi sattui Kärnä itse olemaan kyntämässä ja lähestyi nyt tietä. Aitovieressä, luotinta muuttaessaan, hän alkoi ohimennen rääsittää Jukoa, kysyen:
"Itkeä jullitatko sinä, Juko?"
Juko hämmästyi, heitti itkemisen ja kömpi jo pystyyn. Hevostansa vaolle kääntäessään jatkoi Kärnä, leikkisesti kiusoitellen:
"Häh, Juko Pynninen?… Oletko sinä jo maistanut tervaa?… Oletko,
Juko?"
Juko muljautti häneen vihaisen katseen. Hän jo aavisti, että häntä kiusataan. Häntä alkoi jo tavallaan hävettää koko tervajuttu, varsinkin näin aikuisten ihmisten edessä.
"Vai muutenko sinä itkeä öllötät?" jatkoi vielä Kärnä ja läksi jatkamaan kyntöänsä. Juko hieroi silmiänsä ja läksi astua jullottamaan Kärnän taloa kohti, itkuansa pidätellen, joskus vain vihaisesti nikahdellen.
* * * * *
Kärnän Maija oli saanut selvän poikien asiasta jo ennen Jukon tuloa. Mutta hänkin tiesi tuon ikävän tervaamisasian ja kun nyt Juko työntyi tupaan, synkkänä, kasvot itkun ja lian tahraamina, nenän alla lyhkäiset vihreät kynttilät, vihaisesti katsahdella muljautellen ja muutenkin koko poika murrillansa, alkoi hän sitä lohdutella, laskien leikkiä:
"No Juko Pynninenkö siinä tulee!… Jukopahan tulee… Tulee se
Juko!… Tulee se!"
Juko katsahti häneen epäluuloisin tuntein, alta kulmainsa ja painui nurkkaan. Maija puuhaili toimissansa ja jatkoi:
"Ja miten iso mies tästä Jukosta onkin jo kasvanut!… Vo-ooi, miten pitkä mies siitä pojasta on kasvanut!… On siitä… On!"
Juko nikahteli synkkänä. Äkkiä muutti Maija äänensä sävyn ja kysyi viattomaksi tekeytyen: "Ja ei suinkaan se noin iso mies enää ime!… Eihän Juko Pynninen enää ime?… Juko!"
Juko katsahtaa muljautti kuin varkain ja hänen katseessansa vilahti keltainen Aatamin sappi. Hän ei kyennyt enää mitään selvää ajattelemaankaan. Kavalasti päätteli silloin Maija, venytellen maireasti:
"Ee-eihän se Juko enää … e-eeei!… Ei se poika enää semmoista suuhunsa panisi … ei vaikka sen voiteleisi siirapilla!"
Ja ystävällisesti lähestyi hän onnetonta miestä, koki sitä lohduttaa, tekeytyen hyväksi: Hän yritti pyyhkiä Jukon nenän ja kysyi samalla: "Vai ottaisiko Juko suuhunsa semmoisen?"
"Enkä tano!" uhkasi silloin Juko, riuhtautui äksysti irti Maijan käsistä, kääntyi päin seinään ja jäi siihen äkeissään seistä töröttämään. Maijakin heitti hänet nyt rauhaan, ryhtyi pyyhkimään pankkoa ja puheli sitä tehdessään:
"Ei … ei se Juko huolisi siitä… Ei se poika panisi tervaan huuliansa… Ei se panisi … ei."
"Vaikka mihin panitin!" uhkasi silloin Juko yksinäisyydessään, tuskin kuultavasti ääntäen ja alkoi tuijottaa seinän rakoon, jossa lihava russakka mateli. Ainoastaan silloin tällöin nikahti hän itkun jätteitä ja harmiansa pidätellen ja samalla vetäisten aina uudestaan solahtelevat kynttilänpäät takaisin sieramiin.