V.
Jukon ja Kepun äiti oli yleensä tottunut siihen että hänen poikansa eivät palanneet asialta aivan minuutillensa. Ei siis nytkään näiden viipyminen semmoisenansa häntä oudostuttanut. Tuskin olisi hän muistanutkaan koko poikia, jollei hänellä olisi nyt ollut hieman ikävä ja säälikin Jukoansa, joka oli nyt ensi päivää imemättä. Hän itse tietysti kaipasikin semmoista.
Siksipä hän nyt tulikin huomanneeksi poikiensa viipymisen, alkoi sitä oudostella ja kun ne eivät ikään palanneet, lähti hän niitä etsimään, löysi tieltä, juuri kun ne olivat pelastuneet pässien käsistä, rohkaistuneet ja aikoivat lähteä taas koiran penikkaa hakemaan. Hän riemastui, hyvitteli ja mairitteli Jukoansa ja houkutteli heidät mukanansa kotiin. Koiran penikka jäi siis tuomatta. Se löysi taas syntymäkotinsa ja nukahti siellä rauhallisena ja onnellisena emänsä suojiin. Sen sijaan seurasi Viku poikia niiden kotiin asti. Äiti oli lapsensa löydöstä niin hyvillänsä, että loppu matkalla kantoi Jukoansa, onnellisena hyvitellen:
"Äiti se kantaa kultaistansa … että ei tarvitse kävellä äidin muru… Kantaahan äiti Jukoansa?" tiedusti hän vielä lopuksi leikkisänä. Juko ei vastannut, sillä sisussa oli hänellä jotain salattua. Onnellisena suuteli häntä silloin äiti likaiselle poskelle ja vastasi itse, äänensä säälittäväksi muuttaen:
"Kantaa se äiti!… Kantaa se äiti sirkkuistansa!"
"Et taa!" äännähti silloin jo Juko ja pyyhkäsi kämmenselällä suudelman jälen poskestansa ja hänen luontonsa alkoi nousta epäluuloisena ainoaa todellista ystäväänsä, äitiänsä vastaan.
* * * * *
Oli toki jo päästy kotiin ja kotiuduttu. Äskeinen pässiseikkailu oli oikeastaan hieman masentanut Jukonkin mieltä, ja kun isäkin sattui vielä olemaan tuvassa, ei hän ehkä pitänyt aikaa juonitteluille sopivanakaan. Niinpä ryhtyikin hän muihin puuhiin. Ensin hän nahisi Kepun ja Vikun kanssa, jotain epäsovun tapaista kehitellen, mutta kun nekään eivät nyt isän läsnä ollessa olleet halukkaita mihinkään aivan julkiseen toimintaan, erosi hän niistä ja ryhtyi laittamaan tuvan nurkkaan puuhevosellensa tikuista tallia. Sitä laittaessa oli unohtua koko tämä hänen elämänsä ensimäinen suurkysymys. Kyykyllänsä asetteli hän tikkuja paikoillensa ja hyräili ajatuksissaan miehiltä kuulemaansa laulua:
"Jotpa minä utkolliten yttävän taitin
niin tuhannen tuhatta lahjoittaitin."
Tämä laulu teki kumminkin käänteen. Se käänsi taas äidin huomion pikkuruiseen. Äiti alkoi hemmoitella:
"Laulaako se Juko?… No voi sitä Juko-poikaa kun se laulaa jo ystävästä!"
Juko ei vastannut. Äiti alkoi kysellä:
"Eikös Juko huoli enää äitiä ystäväksensä?"
Ei vastausta. Juko pääsi jo epäluuloihinsa käsiksi. Äiti jatkoi leikkiänsä:
"Kuule Juko!… Etkö sinä huoli äitiä ystäväksesi?… Vaikka äiti imettääkin kultaistansa?"
Siitä se alkoi. Jukon mielessä välähti taas se ilkeä tervajuttu ja nyt hän huomasi myös, että hänellä oli nälkä, kun oli koko päivän ollut maidotta. Hän heitti jo äitiinsä epäilyttävän silmäyksen ja vetäsi nenäänsä.
"Ei huoli Juko… Juko ottaa jo itsellensä uskollisen ystävän!" jatkoi äiti muuttuneella, kuin kaipaavalla äänellä. Tietysti ei Juko edes käsittänytkään sitä ystävä-asiaa ihan selvästi eikä jaksanut surunsa lomassa sitä ajatellakaan. Äiti koki taas jatkaa:
"Juko ottaakin Muikulaisen piika-Marin siksi uskolliseksi ystäväkseen?… Ottaako Juko?"
Juko kaiveli nenäänsä ja oli ymmällä asiasta, sillä tämä toinen, ystäväasia, sotki maitoasiaa. Ajateltavaa kasautui liiaksi. Äiti jatkoi ja peräsi lopuksi:
"Ottaako Juko itsellensä jo morsiamen?"
Nyt käsitti Juko asian jo selvemmin, sillä morsian-sanan merkitys oli hänelle ymmärrettävämpi. Mutta nyt sekin häntä suututti. Myrtynyt mieli sai kohta vallan ja kun äiti viel äkin jatkoi ja kysyi ottaako hän piika-Marin morsiamekseen, pääsi hän puheen alkuun ja äännähti ynseänä, Vornasen aina kiroilevan isännän tapaan, kuin itseksensä äännähtäen:
"Tenkö täyteittä minä tättä tiliä teen … moltiamella!"
Turhaan koki leikittelevä äiti pääasiaa sotkiessaan selittää mitä hyötyä morsiamesta on. Se selittely herätti vain epäluuloa ja nosti miehenluontoa. Juko jaksoi näet nytkin toki, vaikkapa himmeästi, käsittää, että morsian-sana on miesten asioihin kuuluva ja se tieto antoi hänelle nyt ryhtiä ja tietoisuutta, joista hän ikäänkuin sai uutta juonitteluvoimaa. Nyt hän jo suuttui niin että viskasi puuhevosensa pois tallista ja äänsi sille hevosmiehen tavoin suuttuneena:
"Tenkin koni!"
Mutta silloin sai hän uuttakin tehtävää. Isä oli pistäytynyt ulos. Kepu ja Viku oli silloin ukkosen jyrisemistä leikkiessään ruvennut vierittämään isoa, paksua tupakkapölkkyä pitkin lattiaa, kuten jotain rullaa, niin että koko tupa jyrisi. Tietysti Juko yhtyi joukkoon ja alkoi vaatia, että hän saisi nyt yksin jyryyttää. Yhtä luonnollista on taas sekin, että toiset eivät suostuneet luovuttamaan hänelle oikeuksiansa hyvällä ja niin alkoi taistelu. Äidin silmiä vältellen koki Kepu vierittää pölkkyä Jukon kintuille. Tämä vältteli ja huusi ja pölkyn jyrinä sekaantui huutoon ja kiistaan kuin joku mahtava säestys. Melu kuului kauvas kartanolle. Isä ei jaksanut sitä kestää, ilmestyi ovelle ja huusi:
"Panetteko, pakanat, sen pölkyn paikoillensa, vai otanko minä patukan seinältä!"
Se auttoi. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Pojat hiiviksivät erillään, kun suojaa hakien, katsahtaa vilaisten joskus isään. Mutta vähitellen, kun tämä ei pannutkaan uhkaustansa toimeen, alkoivat pojatkin rohkaistua ja lyöttäytyä yhteen. Kepu ja Viku oli jo työntynyt pöydän taa ja selailivat vanhaa virsikirjaa, penkillä rinnatusten istuen. He näet olivat kerran sen lehtien väliin litistäneet russakoita, ikäänkuin kirjan merkiksi ja etsivät nyt niiden raatoja. Juko huomasi heidän puuhansa ja työntyi yhteen joukkoon, oikeastaan heitä häiritsemään. Kepu koki kyynärpäällään tyrkkimällä torjua hänen tulonsa, mutta sitä itsepäisemmin pakkautui poika silloin joukkoon, vieläpä kokien tunkeutua aivan keskimäiseksi.
Niin alkoi äänetön nahina. Isä näet oli jäänyt tupaan, eikä kukaan halunnut häntä häiritä. Silmää vältellen pakkautui jokainen keskimäiseksi, samalla jo virsikirjastakin taistellen. Siinä nahistessa osuivat he vahingossa tyrkkäämään pöytää, niin että se horjahti ja pöydällä olevasta maitokupista läikähti maitoa. Isä, joka sytytti piippuansa huomasi sen, ja suututteli:
"Tuon pöydänkin ne nyt jo kaatavat, kakarat!"
Pojat tekeytyivät hiljaisiksi, viattomiksi ja olivat hartaasti lukevinansa. Mutta se ei enää auttanut. Isä tarttui heidän niskaansa, nosteli heidät kauluksesta pitäen kuin kissan pojat yksitellen pöydän takaa lattialle ja uhkasi:
"Koettakaahan vielä kerran mennä sinne pöydän taa kamuamaan, niin koetan minä ovatko harjakset päässä miten lujassa!"
Juko katsahti häneen synkkänä, alta kulmainsa ja alkoi hiljakseen, loukatuin mielin nyyhkyttää, vihaista, uhkaavaa itkun tapaista, hilliten toki itseänsä niin ettei varsinainen itku päässyt puhkeamaan nyt sopimattomalla ajalla.
* * * * *
Onneksi poistui toki isä joksikin aikaa tuvasta. Juko sai nyt tilaisuuden keventää ylen täyttä sisuansa. Viku oli ottanut hänen puuhevosensa ja oitis riensi hän sitä riistämään takaisin. Tietysti ei Vikukaan luovuttanut saalistansa aivan ensi käskystä ja niin alkoi nahina. Sitä kiihdytti vielä eräs luonnollinen seikka: Kepu, joka oli aina saanut olla sotajalalla itsepäistä veljeänsä vastaan, asettui tietysti Vikun puolelle, yllyttäen äidistä salaa, hiljaa:
"Elä anna, Viku…"
Se rohkaisi Vikua. Hän pakeni vuoroin, vuoroin taas puolustautui paikallansa. Juko suuttui ja selitti ärjäisemällä:
"Te on minun hevonen!"
"Viku! … Elä anna!" kuiskasi taaskin Kepu, äitinsä korvia vältellen. Taistelu kiihtyi. Juko riisti väkivallalla omaansa ja Kepu koki äitiä silmällä pitäen kuiskuttaa puoliansa pitelevälle Vikulle:
"Elä anna, Viku!… Nyhtäise ennen häntä pois!"
Ja Viku koki seurata neuvoa, koettaen salakähmää nyhtää hevosen tappurahäntää pois. Nyt Juko itki, alussa hiljemmin, mutta kun se ei näyttänyt tehoihtevan, lisäsi hän ääntä ja alkoi parkua. Äiti tuli hätään. Luonnollisesti asettui hän lempipoikaansa puolustamaan, löi kämmenellään Kepun päälakeen niin sanotun pääkakkaran ja soimasi:
"Mitä sinä yllytät siinä Vikua ottamaan lapsen hevosen!"
Kepu nyreytyi ja ryhtyi kissaa härnäämään. Äiti riisti Vikulta hevosen, antoi sen omallensa ja aikoi pyyhkiä sen nenän esiliinansa helmalla. Sitä ei Juko toki sallinut, riistäytyi äkeissään pois käsistä, vei hevosensa tikkutalliin ja jurotteli pahalla päällä, mieli katkerana ja valmisteli jo uutta sisun purkausta.
Ja kohta muistikin hän taas tervan. Mieleen muistui näet imeminen. Nälkä alkoi vaivata. Hän yritteli jo itkua, mielenosotusta äitiä kohtaan. Äiti koetti sitä ehkäistä hellittelyillä. Hän älysi jo että lapsella on nälkä ja hälventääkseen sen epäluulotkin tarjoili hän aluksi, petosta salatakseen, taas rintaansa, äidin viattomalla kavaluudella ihmetellen:
"No mikä sille nyt äidin kullalle tuli kun se ei huoli enää äitiltä mitään!"
Hän suli aivan hellyydeksi ja yritti silittää Jukon päätä ja surkutteli:
"Voi, voi sitä äidin kultaa … sitä äidin pikku pulua, kun se ei enää äidistä huoli!"
Mutta moinen viekkaus jo oli Jukosta liikaa. Loukkautuneena, katkerana ja vihaisena tempautui hän pois äidin silittelyistä ja äännähti ynseästi, miltei halveksivasti, kuin itsekseen:
"Vielä tiinä tilittää!"
"Eikö se äiti saa enää silittääkään!" koki äiti vielä rakentaa sovintoa. Mutta se oli myöhäistä. Jukon mieli oli täysi ja hän alkoi entistä katkeramman juonittelun. Äiti riensi tekemään hänelle voileivän, toi sen ja tarjoili surkutellen:
"Nälkähän sillä on lapsella … nälkä on pienellä, nälkä."
Herttaisesti tarjosi hän nyt voileipää aivan käteen ja rauhotteli:
"Jukopa syö nyt voileivän… Ja sitte lapsi kasvaa isoksi ja saa hevosen … ja uskollisen ystävän ja… No Juko-rukka!… Syö voileipä, kun äiti antaa omallensa!" käänsi hän hyvittelynsä asiaan.
Mutta ei. Vihastunut poika vain nykäsi hartioitansa ja ähähti:
"Enkä työ!"
"Syö nyt äidin lintu!" suli äiti yhä hellemmäksi ja tarjosi taas. Poika nykäytti olkapäitään aivan kiukkuisesti ja äsähti:
"Työ itte!"
Ja turhia olivat kaikki houkutukset. Juko ei jaksanut niellä häntä kohdannutta loukkausta ja alkoi jo itkeä jollotella. Siinä itkun seassa nousi taas terva-asia kurkkuun ja hän sopersi, vihjatakseen että hän sen asian tietää, voileivästäkin kuin itseksensä, hiljaa ja ynseästi:
"Telvaleipää vielä työttäiti!"
Äiti arvasi nyt, että Jukolle oli kerrottu asia, paljastettu petos. Hän koki sotkea:
"Tervaleipääkö!… Mitä se Juko nyt puhuu! Hyi!… Kuka nyt tervaisi lapsen ruuat!"
Kaikki turhaa. Jukon mieli oli myrtynyt sillä hän oli nyt asian perillä ja kaikki koristelut pahensivat vain sitä asiaa. Hän itki nyt, seinään päin seisten onnettomana, mutta itsepäisenä. Äiti oli neuvoton. Ei mikään rauhoitus enää auttanut. Vihdoin tuli isä tuvassa käymään ja tuskastuneena koko poikaan sanoi jo äidille:
"Anna sen vekaran huutaa ja pane itse vesi kiehumaan, että saa sen sian kaltata!"
Ja äiti ottikin sen neuvon huomioon, menipä vielä pitemmällekin. Kun itku ei ruvennut taukoomaan, alkoi hän mairitellen kehoitella:
"Itkepäs nyt äidin kulta oikein kovasti!… Itke nyt kultasirkku, niin että äitikin kuulee!"
Se oli odottamaton käänne ja sotki Jukon koko suunnitelman ja menettelyn. Hieman tyhmistyneenä katsahti hän jo äitiinsä ja aivan itsestään alkoi itku helpota. Sen huomattuansa jatkoi äiti aivan rukoilemalla:
"Itke nyt äidille, herran terttu!… Itkethän Juko?… Ju-uko!"
Ja niin hän jatkoi. Poika oli kohta ymmällä. Vihaisena hieroksi hän silmiänsä ja ikään kuin alkoi häpeillä tappiotansa. Äiti jatkoi pyyntöänsä. Poika ei vastaa. Nyt äiti sanoi jo hartaasti, lupaillen:
"Äiti ostaa sitte lapsellensa palkaksi mesileipää, kun Juko nyt oikein itkee… No, Juko!"
"Enkä itke!" äänsi Juko itseksensä, tuskin kuultavasti. Ja kun äiti yhä vain jatkoi hellää pyyntöänsä, koki hän hillitä itkunsa aivan tyyten, otti sylin täyteisen tyynyn penkiltä ja mutisi sitä sänkyyn kantaessaan kuin itsekseen ynseästi, Vornasen renki Pekan puhetapaan, tosin itkun jätteet kurkussa muristen:
"Tättä pitäiti niille vielä itkeä ja palkua … kuin palemmillekin!"
* * * * *
Oikeastaan hän kantoi tyynyn sänkyyn aikoen nousta sinne virumaan. Mutta sillä välin oli Kepu hautonut äskeisen äidin antaman pääkakkaran johdosta kostoa. Hän olikin keksinyt keinon: Hän oli näet huomannut miten tervajuttu suututti Jukoa, oli älynnyt asian ja neuvoi nyt Vikua hiljaa, kavalasti:
"Viku!… Sano, Viku, Jukolle että hän on tervan syöjä… Tahi kuule…
Sano, jotta hän on tervahuuli… Sen huulet kun ovat tervassa!"
Ja Viku tietysti täytti käskyn, sillä olihan hänelläkin nyt hevosjutun johdosta pientä vihan aihetta Jukoa kohtaan. Sopivan ajan tullen, kun äidin korva vältti, sanoi hän tälle:
"Telvahuuli!"
Oitis älysi Juko asian ja haukkui vastaan:
"Entät mikät tinä itte olet!"
Ja hän muisti nyt että Vikun kieli — kuten hänen omansakaan — ei kääntynyt vielä r-ääntä lausumaan. Siihen Vikun sorakielisyyteen hän nyt iski, lisäten halveksivasti, mieli synkkänä:
"Tolakieli!… Et otaa ällääkään tanoa!"
Viku masentui. Äiti kuuli jutun. Tietysti se huvitti häntäkin ja hän ei voinut olla siihen puuttumatta. Miltei iloisin mielin leikitteli hän, samalla Jukoa hyvitellen:
"Eikö se Viku osaa ärrää sanoa?"
Juko katsahti häneen ääneti. Äiti jatkoi:
"Mutta äidin Juko se ei ole sorakieli!… Se poika se osaa ärrän sanoa… Sanopas nyt Juko ärrä!…"
Ei vastausta. Jukon mielen oli Vikun häjy loukkaus myrkyttänyt lopullisesti. Hän kömpi sänkyyn, heittäytyi sinne selällensä ja murjotti. Äiti pyysi vielä:
"Sano nyt, Juko kulta: ärrä!… Tahi sano vaikka: ruis!"
Ei sanonut poika. Hän vaikeni kuin muuri, mutta toivoi toki, että äiti jatkaisi pyyntöänsä. Mutta sekin toivo petti, sillä äidin täytyi lähteä viemään siankalttausvettä isälle. Pienen mieli musteni. Kaikki näytti nousevan häntä vastaan, yrittipä hän mitä hyvänsä. Kun äiti palasi, eikä vieläkään uudistanut pyyntöänsä, ei hän voinut enää olla purkamatta sitä vastaan sisuansa: Sängyssä selällään viruen, uhkasi hän ikäänkuin olisi muka itsekseen puhunut:
"Enkä tano ällää!"
"No voi, voi sitä Juko parkaa, kuin se ei sano äidille enää ärrääkään … ei yhtä ärrääkään se enää äidille sano!" käänsi äiti asiaa leikiksi. Mutta pyyntöänsä hän ei sittekään osunut nyt uudistamaan. Hetkisen sitä turhaan odoteltuansa koetti Juko silloin ärsyttää äitiänsä toistamaan saman pyynnön. Siinä mielessä hän entistä jyrkemmin ja vihaisemmin mielin uhkasi:
"En uhallakaan tano ällää!"
Vieläkään ei äiti joutanut uudistamaan pyyntöänsä. Uudestaan koetti
Juko uhalla:
"Enkä työ voileipää, vaikka kuinka tiinä hikoilet!"
Nyt olisikin äiti taas alkanut rukoilunsa, mutta ei joutunut, sillä isä huusi häntä avuksensa ja niin raukesi sekin Jukon ärsyttämissuunnitelma turhaan. Ei ihme että ympäristön kehittämä voimakas, kansallinen eripuraisuuden ja oikeuksiensa puolustamisen henki täytti nyt koko hänen sielunsa. Hän suuttui umpimähkään koko maailmalle ja hänen miehenluontonsa nousi sitä vastaan. On suorastaan ihme, että vaikka hän kasvoikin näin riitaisessa ja kapinallisessa hengessä, hänestä sittekin kuten hänen toisistakin kasvikumppaneistansa — tuli myöhemmällä iällänsä innokas osuustoiminnan mies ja valitaan kohdakkoin Kirvun kunnallislautakunnan esimieheksi.
* * * * *
Mutta palaamme lopettamaamme kertomukseemme.
Nyt makasi hän sängyssä selällänsä nälkäisenä, yksin jätettynä, kasvot likaisina. Kepu ja Vikukin oli poissa. Miten katkera oli hänen mielensä, miten täysi hänen sydämensä. Ei auttanut muu kuin turvautua lasten ainaiseen, ainoaan keinoon: itkuun. Hän alkoi nyt itkeä, alussa väyvätellen, kuin laiskasti. Kohta koveni toki ääni, koveni sitä mukaa kuin mieli yhä enemmän myrtyi. Nyt hän jo veteli pitkään, jurisemalla, mutta vasta puoli-itkien:
"Yyyyy … y-yyyy … yyyyy!"
Välillä hän potkaista sätkäytti lyhyitä jalkojansa. Mieli vain musteni.
Nyt hän jo itki aivan öllöttämällä, joskus ulisemalla. Äiti oli ulkona.
Ei kukaan siis kääntänyt häneen huomiota. Se lisäsi suuttumusta. Hän
oli harmista haleta ja alkoi huutaa parkumalla.
Silloin sattui tulemaan Kärnän-Maija tuomaan Nallea. Hän tuli oitis
Jukoa lohduttamaan. Hyvitellen alkoi hän puhella:
"Itkeekö se Juko?… Voi, voi sitä Jukoa … sitä Juko Pynnistä, kun se osaa hyvästi itkeä!… Voi sitä Jukoa, miten se kauniisti itkeä osaa!"
Juko ei vastannut. Kärnän Maija aikoi kohennella hänen pää-alaistansa mutta se huomio vain suututti Jukoa… Nyt Maija jo tiedusteli:
"Mitä se tämä Juko herra nyt itkee?… Hammastako se pakottaa
Jukolta?… Ju-ko!"
Juko sydäntyi. Maija sattui nyt lisäämään varomattomasti:
"Vai tervasivatko ne lapselta sen imettävän?… Tervasivatko ne lapselta herkut?"
Silloin oli Jukon mitta täysi. Selällään viruen potkaista sätkäytti hän lyhyitä sääriänsä vihaisesti ja äsähti Maijalle itkun seasta:
"Taatanaakot te tinua liikuttaa!"