IV.
Iivana keskustelee viisaasti puhemies-Annushkan ja ukko Durnjakinin kanssa, ratkaisten heidän riitansa jalosukuisuuksista ja ylhäisyyksistä.
Iivana ja Ropotti olivat ajaneet hevosensa trahtierin, kyläkapakan, pihaan. Ryypytkin nuo siinä piti vielä kertaseen suuhun kuitata ennenkuin kosimaan lähti.
Mutta nyt he jo kompuroivat morsiustaloa kohti, tosin sitä väärää. Pappi ja diakooni siinä halateissaan tulivat vastaan ja Iivana oli tehdä ristinmerkin. Jumalinen hän omalla tavallaan oli, ei semmoinen kuin jegaroffilaiset, jotka eivät välittäneet ostaa öljyä pyhänkuvan lamppuun, pakanat, vaan ihan kuten bjelajeffiläiset, jotka aina huolehtivat, että lamppu paloi.
Mutta nyt jo lähestyttiin taloa: Iivanalla väljien housujen tasku pullon pullistamana ja pullonsuu töröttämässä taskunsuulta. Varovaisuuden vuoksi Iivana siinä toki vielä pysähtyi ja Ropotilta peräsi:
— Entä, vot, sinä?… Tarkoitan, että oikean talon kysyit?
— Kuinkas!… Kuin en oikeaa! vahvisti Ropotti.
— Että et siis väärään taloon vie?… Eh?
— E-en!
Tiukasti sen uskalsi Ropotti luvata, sillä hänen kansansa suurimpia kansallisavuja on tietoisuus viisaudestansa, vaan ei vioistansa. Siispä hän edelleen selitti, tolkuttaen:
— Minä, tuota, olen asiassa älyn ja tolkun mies…
Ei hän toki teoissansa erehdy. Sopii niin viisaaseen luottaa, koki hän tolkuttaa ja todistukseksi jatkoi:
— Minun isäni näet … se vainaja Antti Ropotti … hän oli viisas, älyn ja tolkun mies, niin että…
Esimerkinkin hän sen viisaudesta tiesi mainita: hän kehasi:
— Mustalaisetkin aina todistivat isästä tästä, että kaikkia muita jos voit hevoskaupassa pettää, niin Muolan Antti Ropottia et petä… Jos kuin koetat, niin et petä…
Iivanalle se todistus riitti. Jos kerran isää ei mustalainen voinut pettää, niin kai tuo poikakin kyennee oikean oven löytämään. Tyytyväisenä hymyillen hän kertoikin nyt Ropotille asian, puheli, kertoi:
— Vot, oli asia.
Ropotilla oli piippu ikenissä, Iivanalla siinä se oma nenänsä paikallansa. Hän hymyili laajasti, jatkoi:
— Vot näin: Tuhman miehen piti ohjata porsaan leikkaaja porsaan luo ja lääkäri sairaan eukon luo … a hän:
Arvasi sen: Iivana nosti sormensa merkiksi pystyyn ja jatkoi:
— Hän, tää tuhma, … hän johtaa tohtorin porsaan pariin ja porsaan leikkaajan eukon luo ja: Kuinkas kävi?… Eh?
Ropotti raapasi korvallistansa. Ei hän tiennyt. Voitokkaana selitti
Iivana:
— Porsaan leikkaaja nai lesken a tohtori tää … hän paistoi porsaan ja söi ja… Vot molemmille apu tuli….
Ja Iivana nauroi asialle herttaisen leveästi, aivan polvet koukussa.
Ja asiaan mennäkseen hän äkkiä taas peräsi:
— Niin että kuin sie sanoit?… Niin että viisauden ja tolkun mies oli?… Isäsi tarkoitan?
— Ka… Niin!…
— Se on hyvä!… Se on erikoisen hyvä!… Se että viisauden ja tolkun mies! tankkasi siihen Iivana. Varma hän oli siitä, että tämä viisauden ja tolkun miehen poika vie hänet oikeaan ukseen ja niin kömpivät he väärään tupaan.
* * * * *
Nämä puhemies-durnjakilaiset olivat lapsettomia kuten se morsiankin, se toisen Durnjakinin leski. Ukko itse oli siinä Iivanan iässä, laihahko, kuiva suutari, vaikka kyllä eukolla olisi mehevämpikin ja lihavahkompikin mennyt, ainakin yhtä mehevä kuin oli Hohloffin eukon mies.
Mutta välipä tuolla! On tuo toki helpompi elää, kun ei ole lapsia. Yksin siinä ukko nyt suutaroikin, vaikka kyllä heillä ajoin toisin kisällejäkin oli. Oli yhteen aikaan kolmekin.
Ja hyvästi tuo Iivana kotiintuikin talossa. Annushka oli ihan somistautunut. Puhemies-akka kun hän kerran oli, niin et tuota niin vain voinut arkihameissasi olla. Teetä hän siinä puuhasi, hyöri ja puheli, ja Iivana piti häntä salaisesti silmällä. Et tuota toki morsianta mene ja kosase ennenkuin olet häntä tarkkaillut.
Ja mielen mukainen tuo Iivanasta olikin. Hän puheli, hymyili entistä viehkeämmin, ja se ihana nenä kukoisti sijoillansa kuin kaino ruusu. Oli jo tovit, toiset juteltu, udeltu oli, oli hurskasteltu. Ropotti tupakoi, pyyhki suutansa ja tolkutti muiden mukana.
— A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi:
Vot, eukko … niin että tarkoitan… Sinähän se liet se … Annushka?
— Mikä Annushka? touhusi tämä.
— A vot… Anna Feodorovna Durnjakina?… Vot? selvensi Iivana.
— Kuinkas ei!… Se-e, vahvisti Annushka asian oikein arvatuksi ja ihan kuin hartaana hurskasteli:
— A vot Jumala armossaan kun niin… Sillä me ihmiset ollaan itsekukin syntisiä.
Iivana hymyili tyytyväisenä, vaikka tuo puuhakkaan Annushkan yht'äkkinen hurskastelu oli muuttaa olon jumaliseksi.
— No… Jumala tää! nureksi näet jo kuiva Durnjakin siinä suutaroidessaan ja lisäili kuin yksin nurkuja:
— Vot Jumala, puhutaan… Herra, sanotaan, armollinen, mutta… Herra hänet ties, täytyi siinä pikilanka vetää tiukalle ja vieläpä vasaralla kopauttaa päälle ja se tuo katkaisi ajatuksen.
Mutta Iivana oli nyt ihan varma siitä, että tämä puhemies Annushka se on se hänen lemmittynsä. Hän varustautui kosimistoimiinsa, levitti herttaista hymyänsä ja puheli salavihkaa Ropotille:
— Vot… Merkitsee, että oikea… Eukko…
— Ka, tuota… Oikea, tolkutti Ropotti ja Iivana vetäisi pitkän viisaan, hymyilevän ja merkitsevän:
— A-aaaa!
* * * * *
He olivat, nää kosijat, siinä ottaneet ryypynkin ja jo Iivana tarjosi ukko Durnjakinillekin, morsiamensa miehelle:
— Entäs, kyseli hän tältä nyt, tarkoitan, mitäs sinä tässä?… Teet ja olet?
— Eh?… Kuin tuota mitä? ei suutaroiva ukko moista kysymystä ymmärtänyt, mutta Annushka, vaimo, ehätti avuksi selittämään:
— A vot suutaroi… Vot hänen ylhäisyydellensä Aleksei Mihailovitshille kenkiä tuossa kuroo…
— Ylhäisyydellensä… Hänen ylhäisyydellensä! tarttui silloin ukko itse oikaisemaan eukkoansa, suutaroi ja selitti:
— Mikä hän on vielä ylhäisyys… Aleksei Mihailovitshia tarkoitan?… Ainoastaan jalosukuisuus hän vasta on … Hänen ylhäisyytensä jalosukuisuus.
— Kuinka ainoastaan jalosukuisuus? topakoitui siitä eukko, mutta ukko tenäsi vastaan:
— Kuin ei jalosukuisuus vasta?… Sinä vain sotket… Ylhäisyydet ja jalosukuisuudet sotket.
Sukeutui kuin kina. Annushka piti puoliansa ja ukko nauhasi omaansa.
— Vot Mihail Mihailovitsh… Lihatshoff tää tarkoitan, on, puhun, ylhäisyys, mutta… Aleksei Mihailovitsh vasta sukuisuus… Korkeasti jalosukuisuus, tarkoitan, penäsi hän ja kuroi kenkää. Annushka jo ihan kuin suuttui:
— Matvei Ivanovitsh! hän miehelleen jo kuin äkeästi tenäsi, jatkaen: Puhutaan sinulle, Matvei Ivanovitsh, jotta ylhäisyys… Oikea ylhäisyys eikä sukuisuus!… Kuulitko?
Tora oli tulla. Morsiameensa ihastunut Iivana hymyili ja tarttui puheeseen:
— Antakaas, hymyili hän, antakaas kun minä!
Ja hän peräsi:
— Vot. Jos Aleksei Mihailovitsh on kentraalin tasalla, niin sitte on ylhäisyys… Mutta jos on vasta överstin, niin sukuisuus … korkeasukuisuus, tai korkeasti jalosukuisuus… Vot!
Ja nyt hän kysyi:
— Entä, tarkoitan… Aleksei Mihalovitsh jo kentraalin tasalla onko vai ei?
— Mikä hän kentraalin tasalla! äsähti Annushka touhustaan ja ihan ynseili:
— Ensin urjadniekkana oli ja sitte, vot, nyt pristavi … poliisipristavi… Siin' on sinulle ylhäisyys!
— Siis vasta sukuisuus … korkeasukuisuus, ratkaisi Iivana koko riidan, tarjosi ukolle, morsiamensa kuivalle miehelle, ryypyn, hymyili, meni alkuasiaansa ja peräsi:
— Merkitsee siis, että sinä vain suutaroit … Aleksei Mihailovitshille … hänen jalosukuisuudellensa Aleksei Mihailovitshille talossa kenkiä suutaroit, tarkoitan?
— Ka… Mitäpäs tässä! masentui ukko kohtalonsa alle, huokasi, teki ristinmerkin, ryyppäsi ja kiitti:
— Passipo!
Ja kuin nureksien hän työssään tuhraillessaan jatkoi:
— Meikäläinen, vot… Mitä hänestä!… Elät… Kurot kenkiä!… Luoja jos auttaa, pysyt leivissä… A jos ei auta, niin…
Mutta hän tyytyi ja lopetti:
— No mitäpäs siitä!… Työtä, herrankiitos, on… Suutaroit, kähräät…
Vot, siinä sinulle korkeasukuisuus, … meikäläiselle!
Iivana oli nyt kaikesta selvillä: ukko oli siis Annushkan, hänen väärän morsiamensa työläinen, kisälli. Niin hän käsitti ukon puheet, niin uskoi. Hän puuttui nyt puheeseen yleensä vain, alottaen:
— Vot Luoja, sanot, alkoi hän. Mutta siinä tulikin hän, Annushkakin kun oli pyörähtänyt eteiseen, ottaneeksi pullonsuusta ryypyn, siunasi itsensä, ristiytyi ja jatkoi sitten yrittäen:
— Luoja vot sanoit, mutta…
Mutta siinä hän äkkiä muuttikin, kysäisten:
— Niin että, vot… Paljonko Aleksei Mihailovitsh maksaa parista?
— Noo… Mitäs hän paljon… Siinä ruplan jos ja puolikkaan, niin, nureksi ukko työssään.
— Vähä… Se on vähä! topakoitui Iivana ja kun Annushka jo palasi, niin hän sitä hyvitelläkseenkin kehaisi:
— Mutta entä minä?… Hänen ylhäisyydellensä herra Vasili Aleksandrovitsh Bohatsheffille kun kengät neuloin, niin arvaas, paljonko?… Eh?
Eivät voineet arvata.
— Kuusi ruplaa ja puolikkaan! hymyili silloin Iivana ihan virstan leveydeltä Annushkallensa, nosti nähtäväksi kuusi sormea pystyyn ja hymyili:
— Vot kuusi… Yksi … kaksi … kolme … ja kuusi…
Ihan kuin vaiettiin. Täytyi sen moisen tehota. Iivanan hymy ulottui jo aina Pietarin leveydelle ja viisaasti veti hän vaitiolon lopuksi voitokasta, pitkää:
— A-aaaaaaaaaaa!