V.
Yhä edelleen merkillistä sanasotaa ja järjen voimistelua Durnjakinin tuvassa.
Annushka oli jo käynyt, höyhähtänyt, oikealle Annushkalle, morsiamelle puhumassa, sulhasta, Iivanaa tätä kehumassa. Ulkomuotoa hän jo koki valmiiksi selitellä puhellen:
— Ei että mikään erin pieni… Hyvästikin keskikokoinen, jos ei isompikin… Vatsa?… Ei mikään iso, mutta… Tavallinen vain…
Morsian kuunteli hartaasti, kuin kallella päin. Toinen jatkoi, kuvaillen:
— Ja nenä … justiisa kuin Timofei Osipovitshilla… Vot, siinä sinulle nenä!
Mutta morsian oli tyytyväinen, puheli siunaellen:
— No mitäpä siitä, jos nenä onkin sillä!… Kellä ei ole nenää ja…
Ja ihan hän, Iivanaa puolustaakseen, luetteli toisten vikoja:
— Jegor Andrejeffilla näet on nenä… Ja minkälainen nenä vielä!…
Iso, ja ihan sininen! Pjotr Petrovitshilla on nenässä kyssä… Ivan
Jegorovitshillä on selässä kyttyrä… Kunpa vain on hyvä mies, niin
Jumala on armollinen ja auttaa!
— Niin… Hän auttaa… Aut-taa! tarttui puhemies Annushkakin ja vahvisti:
— No kuin ei auttaisi!… Jos vain ristityksi elät ja paastot pidät, niin auttaa… Selvällä venäjänkielellä sanon sinulle, jotta aut-taa:
— Aut-taa!
Ja hän lähtikin taas kotiinsa, valmistamaan sulhas-Iivanaa tätä sen oikeaa morsianta varten.
* * * * *
Iivana oli oikeastaan tavallistakin hyvätuulisempi: Mieleinen morsian ja pullokin siihen vaikutti, vaikka hän ei juovuksissa ollut. Pullonsuu vain muutoin törötti taskunsuusta.
Ja yhäti hän koki päästä siihen kosimisasiaansa käsiksi, ei tosin erin hartaasti, kiirehtien, mutta kuitenkin jotenkin iloisen suutarin pitkämielisellä tyytyväisyydellä… Ukko tuo siinä kyllä suutaroi, oli kuin esteenä, ei tosin erikoisena, mutta kuitenkin. Sitä hän kokikin siinä puhutella nyt jo kuin valmistaakseen sitä poistumaan.
Siinä kavalassa tarkoituksessa hän nytkin alotti sen kanssa juttelun, aikoi puheella kuin ansan viskata, johtaa, kietoa ukon paulaan: härnätä suutuksiin ja niin toimittaa hänet poistumaan.
— Tuota kuinka? hän siinä kavalana alkoi ja kysäsi:
— Niin että Matvei Ivanovitshko sinun nimesi on, Matvei Ivanovitsh?
Ja saatuansa myöntävän vastauksen hän puolestaan omasta nimestään ilmoitti:
— Ja minun nimeni taas on Iivana Ivanovitsh… Ymmärrätkö?
— Häh?… Niin että kuin en ymmärtäisi, myönsi ukko, suutaroi ja jatkoi:
— Matvei kuin Matvei, Iivana kuin Iivana. A kaikki me silti olemme syntisiä Herran edessä…
Iivana ikäänkuin mieteksi tuota ja virkahteli kuin ajatuksissaan:
— Da… Se on totta että … Matvei kuin Matvei ja jotta Iivana kuin
Iivana, mutta…!
Mutta siinä hän rutosti kysyi:
— Mutta entäs mitäs siitä seuraa?… Vot siitä että: Iivana niin Iivana ja että Matvei niin Matvei?… Eh?
— Kuinka mitä seuraa? hoki ukko, veti pikilankaa ja vuorostaan kysyi:
— Kuin ei mitään seuraisi?… Jokaisesta asiasta aina jotain seuraa…
Eh?
Ja hän ryhtyi pitemmältäkin sitä asiaa valaisemaan:
— Vot, esimerkiksi Aleksei Aleksejevitsh… Smirnoff tarkoitan…
— No mitä sitte? tarttui Iivana ja tenäsi:
— Mitä sitte, jos Aleksei Aleksejevitsh?… Smirnoff tarkoitan? Eh?
— Kuinka ei Smirnoff?… Vannon sinulle, että Smirnoff, ja että hän on täydeltä nimeltä Aleksei Aleksejevitsh Smirnoff… Ensiluokan kauppias ja kunniaporvari… Kuinka ei silloin Smirnoff?
— Eh sinä durak[1]… Tyhmyri! oli jo Iivana tuskastua, mutta ukkokin puolestaan durakasta kovin loukkautui, penäten:
[1] Hölmö, pöllö, tyhmyri.
— Kuin minä durak?… Ja tyhmyri, tarkoitan?
Iivana oli sotkeutua. Oli ihan todellinen suuttumisen vaara lähellä. Hän penäsi:
— Durak kuin durak!
— Kuinka?… Eh?… Tarkoitan itse… herranähköön… Loukkaat…
Aivan hän oli työnsä keskeyttää.
— Loukkaat! ynseili Iivana ja tenäsi kuin puoli vihassa:
— Sitä minä vain sinulta peräsin, että mitäs siitä seuraa, jos Aleksei
Aleksejevitsh Smirnoff ja?… Ymmärrätkö?… Eh sinä!
Vihaa se jo tavallaan oli, toraa ja torailua. Annushka toki ehätti sovittajaksi, kehoitti Iivanaa, kuin ukkoaan ylenkatsoen:
— Heitä, Iivana!… Anna ukon olla!… Ei hän niin mitä ymmärrä, mutta turisee vain, että… Aleksei Aleksejevitsh turisee ja… Heitä Iivana, ukko!
Ja Iivana totteli morsiantansa, heittihen ukolle leikkisäksi, hymyili ja hyvitteli:
— Eh sinä Matvei Ivanovitsh!… Eh sinä kanalja ja koiranpoika… Ih! hän ihan ihastuneena hihkaisi tuon lopun, sivalsi pullon taskusta ja rutosti sanoi ukolle:
— Vot… Tule, otetaan! Ja he naukkasivat ja varsinkin Ropotti, joka oli juuri taas palannut kaakkiansa katsomasta.
* * * * *
Huononpuoleisesti tuo siis onnistui, se ansan heitto. Tovin aikaa siinä muista juteltiin. Iivana mielistyi yhäti enemmän morsiameensa, ukon muoriin, hymyili, oli onnellinen ja Annushka puuhasi ja odotti, että sulhanen alkaisi järkiään suoran puheen.
Mutta iloinen suutari suunnitteli vieläkin toistamiseen sitä samaa: heittää puhelulla ukon kaulaan ansa ja johtaa koko ukko pois tieltä. Siinä mielessä hän taas alkoi:
— Vot, minun nimeni on Iivana Ivanovitsh ja sinun, kuoma, Matvei Ivanovitsh, mutta, vot, minun kyytimies … ja kosiomies tää… Hän, vot, on tshuhna.
Kyllä ne durnjakinilaiset olivat sen Ropotin älystäkin huomanneet.
Työssään tuhertaen ukko Durnjakin tuo vain virkkoikin:
— Tshuhna kuin tshuhna!… Niin että mitäs siitä erikoista seuraa?
— Kuinka ei seuraa? oli Iivana topakoitua, mutta:
— Ei seuraa, niin ei seuraa… Vot siinä sinulle, tenäsi ukko vastaan.
— Tshort!
— A kuin tshort?
Mutta taas ehätti Annushka väliin, tenäsi, toruen ukkoaan:
— Matvei Ivanovitsh… Kuin sinä tenäät?…. Et ymmärrä ja kuitenkin tenäät!
Ja Iivanan puolesta hän ihan vahvisti:
— Tietysti siitä seuraa… Jokaisesta asiasta seuraa, sillä … Luoja on sen armossaan niin säätänyt, että seuraa…
Ukon oli pakko masentua, alistua. Se Annushka hän olikin niin verevä ja topakka muori. Hän syventyi työhönsä ja nyt jatkoi Iivana asiaansa, puhuen:
— Vot mitä seuraa… Nimestä tarkoitan…
Ja hän selitti:
— Yksi on Matvei, toinen on Iivana, mutta tää minun kyytimieheni on … Ripotti … Repotti … Rupotti, vai mikä sinun nimesi on? peräsi hän jo lopuksi Ropotilta itseltään. Eh?
— Ka tuota, tapaili Ropotti sekä sanaa että korvallista ja tokaisi nimensä:
— Ropotti.
— Vot, Ropotti! vahvisti hymyilevä Iivana. Mutta Annushka peräsi nyt:
— A ei Pipotti?
— Kuin tuota, Pipotti? hölmistyi Ropotti, mutta puuhakas Annushka selitti:
— Muuten vain, kun … meidän kylässä tässä asuu Kolppanan tshuhna, niin sen nimi on Pipotti … Andrei Jakovlevitsh Pipotti…
Jo ihan toistamiseen hän peräsi:
— Niin jotta eikö sinunkin nimesi ole Pipotti?
Mutta nyt tarttui Iivana asiaan, epäsi leveästi:
— E-ei … ei … jei … jei… Ropotti niin Ropotti, ja Pipotti taas on Pipotti… Vot.
Ihan hän innostui Ropottiansa kehumaan, ilmoitti:
— Hän on ihan oikea tshuhna… Tarkoitan. Suomen tshuhna, eikä mikään
Kolppanan…
— Kas miten! oli Annushka ihastuvinansa ja Iivana jatkoi, kehuen
Ropottia ja sen kansaakin:
— Ja mikä viisas kansa vielä!… Oikea tshuhnan kansa tarkoitan!…
Sitä Ropotin kertomaa mustalaisen todistusta hän nyt veti puheensa vahvistukseksi, selitti sen asian, ja Ropotin eduksi kehasi:
— Vot viisas kansa… Yksi on, jota ei mustalainenkaan petä… Vot!
— Ka … tuota, tapaili Ropotti, sai jo viisastakin sanottavaa aivoistansa irti ja selitti tolkutti, ihan kuin viisasteli:
— Nälkä tuo, nääs, opettaa suomalaisenkin viisaaksi, niin että hän ymmärtää sekä leivästä että laiskuudesta kiinni pitää…
— A-aaaaa! veti silloin voitokas Iivana viisaasti ja vieläkin toisti kehuen:
— Vot oikea tshuhnan kansa… Ei se kuin tää meikäläinen.