VI.
Kuvatakseen hyvyyttään lyö Iivana puhemies-Annushkaa polviremelillä sinne, missä tällä on syntymävika.
Annushka siinä yhä vielä teetänsä puuhaili, touhusi. Filipoffin akka oli käynyt, uteliaisuudesta tietenkin, mutta hän oli sen suorittanut tiehensä. Filipoffilaiset ne kun olivatkin kielenkantajia. Yhä hän touhussaan odotti sitä Iivanan asian menoa.
Mutta ei tuosta siitä sen taivaallista tullut. Oli sotkeuduttu puhumaan siitä Ropotin kansasta. Iivana sitä puhemiehensä mainetta ja arvoa kannattaaksensa kehui, kehui myös pelkästä ystävyydestä. — Hyvä sydän hänellä, suutarilla, kun olikin.
— Vot tshuhnan kansa!… Eh, mikä kansa, kanalja! kehui hän.
Mutta Annushka höyrähteli, valmisti ja puhui ihmetellen:
— Niin, vot!… Kun on oikea tshuhnan kansa, niin vot!
Mutta moitiskellen hän lisäsi:
— Mutta entäs nää Kolppanan tshuhnat!… Tääkin Pipotti, tarkoitan, minkälainen on?… Pipotti?
— No mitä sitte, jos Pipotti? tarttui ukko työstänsä, mutta Annushka silloin ihan kuin torasi:
— Kuin mitä?
Ja hän selitti, ynseili:
— Vot… Pipotti tää niin… Eukkoaankin lyö ihan kuin selvä venäläinen… Vot teille Kolppanan tshuhnat, minkälaisia ovat!… Niin että ne eivät ole niin kuin oikeat ristityt tshuhnat!… Vot!
Ja Iivana ihan kuin höristi sille puheelle, raapasi miltei Pipotin ja
Kolppanan tshuhnien pahuudelle korvallista ja siunaili:
— Kanaljat!… Ihan kuin pakanoiksi elävät. Kolppanan tshuhnat nää … akkaansakin lyö…
Ihan häntä kuin harmitti. Hän toisteli:
— Eh sinä pakanan Pipotti!… Eh!
Siunailtiin sitä pahuutta. Annushka tuo varsinkin morkkasi Kolppanan tshuhnakansaa, luullen että siten voi mairitella Ropottia, joka oli Suomesta.
* * * * *
Mutta päästiin tuosta likemmäksi oikeaa asiaa, naima-asiaa.
Eukkojen kurittamisesta, näet, kun puhe siinä asiaa sivusi, niin ukko suutaroidessaan äkkiä peräsi Iivanalta:
— Entä sinä… Mikä sinun nimesi olikaan?
— Iivana Ivanovitsh.
— Vot, Iivana Ivanovitsh … tarkoitan… Sinä, tarkoitan, et kurittanut muoriasi?
— Herra varjelkoon! torjui hymyilevä Iivana moisen syytöksen. Nenä loisti entistä ihanampana ja hän tenäsi:
— Vot, tenäsi hän: viisikolmatta vuotta, lähes, lie muorin kanssa eletty, ja tiedättekö, kuinka monta kertaa kaikkiaan sillä ajalla kuria annoin?… Muorille, merkitsee, kuria annoin?
— Nohan?
Ja voittoisasti hymyillen ilmoitti Iivana jyrkästi:
— Yhden kerran!… Kaikkiaan! lisäsi hän tovin perästä.
— Ei tuo paljon! virkkoi siihen ukko, ja ryhtyi takomaan kirveslappealle asetettua nahkaa.
— Yksi kerta ei mitään, lisäsi hän vielä takoessaan.
— Kuinka ei mitään? yritti silloin jo Annushka hyvin äkeästi, mutta
Iivana ehätti nyt väliin, sovitti, kehoittaen:
— Herkeä Annushka!… Vot, elä toraa, sillä…
Ja hän innostui tuosta ansiostansa, alkoi hymyillen hokea ja selittää:
— Annushka tuota… Tarkoitan… Tiedätkö, mistä syystä kuritin?…
Muoria, tarkoitan, kuritin?
Ei Annushka tiennyt, ei arvannut… Iivana silloin jatkoi:
— Vot!
Ihan tuo oli hänellä tavallista iloisempi olo. Hän selitti:
— Vot, muori tää minun, vot.
— Kuin muori? oli sukupuolensa oikeuksista huolehtiva Annushka keskeyttää, mutta nyt kielsi ukko:
— Mitä sinä sotket!… Muori niin muori…
Ja nyt voikin alati hymyilevä Iivana jatkaa:
— Muori tää minun, ottaa, toraa… Monta päivää peräkanaa toraa…
— Valehtelet! kivahti Annushka, mutta taas ukko:
— Herkeä, Annushka!… Kuin sinä tiedät, jotta valehtelee… Herkeä!
Ja Annushka herkesi ja Iivana jatkoi, vannoen:
— Vannon… Jei bohu vannon, että toraa… Neljättä päivää jo riitelee ja toraa muori, a minä mitä hänelle sanon?
Ja itse hän selitti:
— Sanon, muorille, merkitsee, sanon että: Muori!… Kyyhkyläiseni…
Sydänkäpyseni, sanon… Elä toraa!
— A hän?… Toraa vain? tarttui ukko. Ja Iivana:
— Jei bohu, vannon, että toraa!… »Uhallakin toraan«, sanoo, ja toraa… Viidettä päivää jo toraa…
— Eh mikä akka, päivitteli jo ukko ja veti pikilankaa.
Iivana edelleen:
— Lopulta minä sanon… Ärjäisen, merkitsee, Akka… Tshort vieköön! ärjäisen muorille ja kun yhä vielä toraa, niin minä, vot… Annas tänne suutarin polviremeliä! pyysi hän välillä ukolta, sai remelin ja havainnollisesti näytti selittäen:
— Minä silloin polviremelin näin ja … remelillä muoria takapuolille näin…
Ja innoissaan siinä havainnollisesti näyttäessään hän remelillä suki
Annushkaa pakaroille ja samalla selitti:
— Näin!… Vot, sukaisen, näin minä muoria ja… Vot! Hutkin…
Remelillä hutkin näin!
— No ei saa… Koskee! kimpautui moisesta Annushka ja ihan valittaen nuhteli:
— Ihan makkarat nousevat, kun sillä tavalla. … Vot minkälainen!
Ja ukkokin nyt jo vaimoansa pelastaakseen puheli, valehdellen:
— Hänellä, muorilla tällä, on siellä syntymävika… Niin että ei sovi remelillä… Koskee…
— Aaaaa! hoksasi nyt Iivana, että Annushkalla mukamas on joku kipeä kohta, ehkä ajettuma tai muu, pani pois remelin ja selitti:
— Ei sitte sovi… Jos kerran on syntymävika niin… Herra varjelkoon siihen lyömästä… Synti. … Sairasta lyödä, synti tarkoitan, koki hän selventää ja oikaisi:
— A vot minun muorilla… Hänellä, tarkoitan, ei ollut syntymävikaa ja siksi sopi… Kun viidettä päivää torasi, niin yksi kerta sopi…
Ja nyt sai hänen puhemiehensäkin, Ropotti, sanan irti ja vahvisti:
— Ka … sopi… Niin että yksi kerta sopi.
Mutta Iivana aivan huokasi, katui, risti silmänsä sen johdosta, että oli remelillä sukinut morsiantansa sinne, jossa sillä oli kipeä kohta, vieläpä ihan syntymävika.