VIII.
Juotuaan liki parikymmentä lasia teetä tulee Iivana leikkisenä miehenä suudelleeksi oikeata morsiantaan. Hän selittää pettäneensä seitsemän nuoruuden-rakastettuaan.
Tavallisissa oloissa joi Iivana teetä ainakin kolmekymmentä lasia, mutta nyt höyrysi hänellä haarukoiksi levitettyjen sormien päässä vasta yhdeksännen lasin teevadillinen. Annushka jo puuhaili, askaroitsi siinä jotain keitettävän tapaista ja Iivana lähti nyt rauhallisena kulettamaan asiaansa eteenpäin.
Ja ennen kaikkea johtui hän ottamaan selvää tärkeimmästä: morsiamen taloudellisista avuista, säästäväisyydestä, kyvystä tulla vähällä toimeen, mutta että kuitenkin keitto olisi sakeaa, eikä silkkaa vettä. Siinä höyryävää teetä hörppiessään hän siis alkoi rauhallisesti tutkia:
— A, vot Annushka… Tarkoitan… Kuin suurella rahalla keität perheelle borshin?[1] Eh?
[1] Eräs venäläinen soppalaji.
— Kuin suurelle? koki Annushka laskea ja selitti:
— Kuin tuohon nyt suurta rahaa!… Kahden hengen keittoon!
— No?… Esimerkiksi?… Kuin paljon? Eh?
Ja Annushka koki:
— Vihannesta jos kopeekalla … no, otaksumme kahdella… Siihen vähä muuta… Suola… Suurimot… Kriivennikka[1] jos menee, niin jo on hyvä… Vot, siinä kaikki!
[1] Kymmenen kopeekkaa, noin 25 penniä.
Iivana oli tyytyväinen, hörppi, hikoili, hymyili ja puheli:
— Tuo ei paljon… Kriivennikka, tarkoitan, ei paljon…
Ja äkkiä hän kysyi:
— Entäs paistin?… Jos milloin herkuttelemaan rupeaisi, ottaisi?…
Paljonko pitää?… Eh?
Ja taas laski Annushka:
— No paisti? Se on jo toista! Ei sama kuin borshi…
— No kuin paljon?… Eh?
— No… Riippuu mikä paisti sitte… On sianpaisti… On raavaspaisti… Sitte kotletti… Pihvi… Tavallinen paisti… Vot paisti…
Mutta yhä vaati Iivana, hörppäsi ja tiedusti:
— No… Otaksukaamme kotletti… Tai tavallinen paisti, otaksukaamme?… Kuin paljon pitää?
Ja Annushka laski, tapaili:
— No kotletti tää… Jos kriivennikka henkeä päälle ja… Tavallinen paisti ei sitäkään… Jos huokealla, lykästät, ostat, ei sitäkään… Vot.
— Vot, vot… Se on hyvä… Se on oikein hyvä!
Ja hän aivan innostui selittelemään:
— A vot … entinen eukko tää minun… Hän, tarkoitan… Kesällä, tarkoitan, laittoi borshin alle kriivennikan, mutta talvella tuhlasi yli… Eh, minkälainen hän oli… Eukko-vainaja tarkoitan!
Ja Annushkakin siinä innostui keittoasiasta, puheli ja uteli:
— Riippuu minkälainen borshi, sillä… On kunnon borshi … vot semmoinen, jossa on sakeanaan suurimoita ja, vot, vihannesta ja… On borshi, joka on kuin vesi…
Ja nyt hän peräsi:
— Niin että minkälaisen hän borshin keitti kriivennikalla?
Ja Iivana vastasi, täsmälleen ihan:
— Borsh, nitshevoo… Borsh kuin borsh!
Asia oli molemmille nyt täsmälleen tarpeeksi selvä. Iivana puhalteli jo yhdennentoista lasillisen teevadillisesta höyrypilveä ja hymyili sen pilven takaa autuaallisena ja Annushka puuhasi ja touhusi ja odotti että sulhanen jo alkaisi asian.
* * * * *
Se oikea morsian siihen nyt ujona tuli. Pitkäksi tuo sen aika, nääs, jo hiivittihe. Peräämään tuli.
Ja niin supatteli hän nyt puhemies-Annushkan kanssa ovipielessä ja koki samalla varkain silmäillä sulhasta. Se vuorostaan sieltä höyrypilvensä takaa loi muijaan iloisen suutarin veikeää katsetta, hörppi, puhalteli ja oleili. Morsian niiskutteli, pyyhikse huivin kulmalla suupieltään ja ujoili. Puhemies hänelle supatteli, että ei ole asia vielä ihan valmis, vaan kohta tulee.
— Herrankiitos, että toki kohta, tuli morsiamelle helpompi olo.
— Vot … vot … vot, vihjaili puhemies, ja morsian yhä vilkuili varkain sulhaseensa.
Mutta eipäs malttanut sulhanen, iloinen suutari se, silloin olla jo pistämättä ujoilevalle leskelle veikeäksi leikiksi. Hän hymyili, punoitti, hikosi, ja jo alkoi:
— Eh mikä mehevä muori!… Verevä muori, tarkoitan, hörppi ja hymyili hän ja lisäsi:
— Ruusu sin oot, muori… Jei bohu, vannon että ruusu!
Morsian ujoili, mutta puhemies-Annushka koki edistää asiaa ja siis myönteli:
— Niin… Eikö totta, että verevä ja että ruusu!… Vot, Iivana
Ivanovitsh, ruusu!
Morsian niiskutteli ovipielessä. Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän veti pitkään, merkitsevästi:
— E-eeeeeeeee!
— Niin, Iivana Ivanovitsh!… Ruusu ja verevä ja… Ruusu… Jei bohu ruusu!
Ja hän ihan ryhtyi kertomaan, kehui!
— Vot Ilja Petrovitshkin … nikkari tarkoitan… Hänkin kehui ja
sanoi, jotta ruusu… Oikea todellinen ruusu vielä. Ja entäs ikää!…
Tuskin neljääkymmentä lie… Varmaa, että tuskin neljääkymmentä lie…
Vot! touhusi hän ja toimitti.
Mutta yhä laveampaa leikkiä vain laski Iivana ujoilijalle. Kuudettatoista lasillista hän jo valutti alas, kaatoi teevadille ja samalla äkkiä virkkoi:
— Vot, muori!
Ja saatuansa teevadin taas sormihaarukkaan hän jatkoi veikeillen:
— Vot, sanon sinulle… Kun sinä kerran olet veri verevä ja kuin ruusu, niin… Pussaan… Totisesti illan tullen tulen ja pussaan!… Ymmärrätkö?… Eh?
Ja puhemies ehätti vastaamaan:
— Kuin hän ei ymmärtäisi!… Hän, joka on kuin ruusu… Vot Iivana, ruusu… Sinulle ruusu!
Ja lopulta ei Iivana enää malttanut, keskeytti teenjuonnin, tuli, käveli ujoilevan lesken luo, levitti hymyä yhäti, taputti leskeä poskelle ja mairitteli:
— E-heeeeee!… E-eeee, sinä ihana ruusu ja…
Ja yhtäkkiä hän kysäisi:
— Tiedätkö mitä?
Morsian niiskautti ja vilkaisi. Iivana itse vastasi:
— Vot, vastasi hän ja kertoi: Kun minä olin nuori … merkitsee ennen naimista, niin… Tiedätkö, montako henttua minulla oli?… Eh?
— Kuin kuinka monta? tarttui puhemies ja rutosti voitokkaana vastata tuprautti siihen Iivana:
— Seitsemän!
— Luoja minun!… Seitsemän! siunaili puhemies-eukko ihmeissänsä muka. Tarpeellisena, asiaan kuuluvana leikkinä hän tätä piti. Rakkauden alkuleikkiä tuo lie, uskoi hän.
Mutta ihanasti hymyili Iivana jo toistaen, kysyen ja peräten.
— Ja vot, tiedätkö vielä mitä?
Ei sitä kukaan tiennyt. Hetken odotettuansa hän siis vastasikin itse:
— Minä, vastasi hän, minä petin kaikki!
Puhemies-eukko tekeytyi, ihmetteli:
— Luoja auta!… Seitsemän, tarkoitan!
— Kaikki seitsemän! hymyili Iivana veikeästi. Petin, tarkoitan, kaikki seitsemän. Kutakin, näet, pussasin ja… Pashol[1]… Jäähyvästi ja pashol!… Vot!
[1] Merkitsee: Jäähyvästi (ei sanan mukaan).
Puhemies-eukko koki siunailla ja puuhata. Tarpeellisena leikkinä hän tätäkin kaikkea piti.
Mutta veikeänä vakuutti nyt morsiamelle Iivana:
— Mutta sinua, muori, en petä… Vannon, etten petä… Tulen, tänä iltana vielä tulen, pussaan, rakastan, sinä vastaan rakastat … minä yhäti uudestaan lemmin, mutta petä en…
Ja yhtäkkiä pussata lupsasi hän eukkoa poskelle, päästi pitkän ja lavean naurun ja kehoitteli:
— No… Merkitsee että herran haltuun… Iltasella sitte tulen. Vot.
Ja tyytyväisenä poistui morsian. Tyytyväinen tuo oli puhemies-eukkokin, kun asia lähti noin luistamaan.
Mutta vieläkin tyytyväisempänä hymyili sulhas-Iivana itse jäätyänsä taas Annushkan kanssa kahden kesken. Sopii siinä nyt taas kaupanhieromista jatkaa ja jos mitä tehdä.
— Piruutin eukkoa… Kurillani piruutin ja, vot, sitä varten suutelin, molskautin, muoria, selitteli hän nyt aluksi väärälle morsiamellensa äskeistä huikentelevaisuuttansa. Puhdistua hän siten koki morsiamensa silmissä. Ihan hän katuvana huokasi, ristiytyi, syntiä siten katui ja kuin itsekseen siinä, teepöydän taa taas työntyessään hurskaasti, katuvaisena, hartaana huokaili:
— Luoja minun… Luoja minun!… Kunnia sinulle, kaikkivaltiaalle korkeudessa… Äh!
Ja punaisena ja hikisenä valoi hän teetä lasiin ja niin siitä taas meno alkoi ja jatkui.