IX.
Ukko Durnjakinin katkeruus. —
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. —
Mitä siitä seuraa.
Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa — aavistamattakaan, että kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä, näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä. Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!
Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti! Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.
— Entä sinä kuin?… Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.
— Kuin, kuin? peräsi ukko kysymystä tarkemmin ja Osiippa koki selventää:
— A vot… Niin jotta kuin?… Eh?
Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen. Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.
Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi. Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä, ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa, Iivanasta:
— Rehentelijä, morkkasi hän sitä Osiipalle; risti valanmerkiksi silmänsä ja vannoi:
— Vot vannon… Ristiytyen vannon, että rehentelijä…
— Kuin?
— A vot!
Ja hän selitti, jatkaen:
— Tulee, vot sanoo … Aleksei Mihailovitshista, pristavistakin sanoo, jotta ei ylhäisyys, vaan ainoastaan sukuisuus … jalosukuisuus!
— Näähän! töllötti siihen Osiippa ja peräsi:
— Kuin sukuisuus?… Aleksei Mihailovitsh sukuisuus?…
— No vot, nurkui ukko nyreänä, ja töllöttelevä Osiippa koki, udellen:
— Kuin?… Aleksei Mihailovitsh … pristavi tarkoitan, kuin?
— No!… Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi, ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:
— Sukuisuus niin sukuisuus… Ylhäisyys niin ylhäisyys…! Mutta rehentelijä… Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:
— Kuin ei rehentelijä!… Sukuisuus da rehentelijä… Vannon, että rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut, niin peräsi:
— A vot… Kuka hän on?… Rehentelijä, tää?
Ja ukko Durnjakin selitti:
— A … vot… Iivana Ivanovitsh… Suutari, nääs!
— Aaa!… Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh … jos kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.
Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.
Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä, että karvat tupruaisivat.
* * * * *
Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista, hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin, kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo itse alkamaan ja kysymään.
Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen on. Paras kysyä, perätä asiaa.
— A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs … vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?… Eh?
— Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi ja selvitti Iivana:
— A vot … syntymävika … jotta on takana, pehmoisissasi? Eh?
— Syntymävika… Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:
— Hupsu… Hullutusta puhuu, koko ukko… Vot syntymävika! touhusi hän.
Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos tahallaan salaa? Hän peräsi:
— A sinä?… Tarkoitan … et viekasta?… Eh?
Annushka oli jo ihan kuin loukkaantua. Nyt hän jo ilmoitti:
— Ja entä vot… Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan syntymävikaa?… Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään ilman Luojan apuja elä…
— A-aaaaaaaaaaaaaa!… Vot mikä vika!… Ymmärrän… Nyt ymmärrän: kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.
Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.
* * * * *
Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:
— Annushka… Kyyhkyläiseni sinä… Eh mikä ruusu sinä!
Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.
— Simpukkani sinä, vehnäisteli hän morsiantansa.
— Kuin simpukkani? oudostui Annushka ja oikaisi:
— Minä en yleensä ole simpukka, vaan… Simpukka, vot, on helmi…
— Aaaa, veti Iivana ja kutkutti leuvasta: Käpyseni sinä…
Sydänkäpyseni… Eh!
Annushka oli kuin ymmällä. Mutta yht'äkkiä silloin Iivana virkkoi:
— Annas kuin lupsataan!… Eh!
— Kuin lupsataan?
— A vot… Pussata lupsautetaan… Vot!
Ja ilman sen enempää suuteli hän eukon morsiameksensa ja ihan teki sen siunaukseksi hurskaan ristinmerkin. Annushka ihan hölmistyi, eikä ihme.
Mutta juuri silloin suudellessa osui se Titoffin eukko pistämään päänsä ovesta, näki tapauksen, hiipi huomaamatta takaisin ja sitä kyytiä juoksi lennättämään juorua. Kapakkaan hän miltei ensiksi osui ja siellä kertoi asian niin kovalla äänellä että ukko Durnjakin sen kuuli.
Varvaralla, eukolla, näet oli pientä vihaa Annushkaa kohtaan ja nyt tuo sopi kostaa, juoruta asia, vieläpä suurennella sitä.
Ja onnistuikin hän. Ukko Durnjakin höristi korviaan, otti Varvaralta asiasta täyden selon, raivostui ihan ja vannoi Osiipalle:
— Nää, mikä kelmi… Konna… Veijari, sanoin, Osiippa… Nää.
Osiippa töllötti:
— Kuin en nää!… Tietysti nään!
Ja ihan hän ukolle selitti:
— Vot sukuisuus!… Sukuisuus ja kelmi!… Nää!
Ja Varvaralle hän hoki, töllötti, tolkutti:
— Ja sinä, Varvara… Titoffin akka tuota… Vot!
— Vot, vot! ilkkui Varvara asialle, voitollensa oikeammin ja hieman humalainen Osiippa yhä hoki:
— Vot puhutaan… Matvei Ivanovitsh puhuu… Jotta sukuisuus puhuu…
Aleksei Mihailovitsh sukuisuus mutta… Avos[1]… Avos ei?… Eh?
[1] Mene tiedä (y. m.)
Mutta ukko Durnjakin koki kuitata loppuviinoja suuhunsa, että joutuisi
Iivanaa opettamaan. Onneksi hän olikin nyt itsensä poliisipristavin,
Aleksei Mihailovitshin suutari ja muutenkin sen kanssa sopuväleissä.
Siltä tuota sopi nyt apuakin saada.
Ja niin jouduttautui hän nyt Osiipan ja erään toisen miehen kanssa pelastamaan vaimoansa viettelijältä ja perheensä kunniaa sen kavalalta häpäisijältä.