X.

Iivanan kosimisen onneton loppu ja ukko Durnjakinin kosto-aikeet.

Jo tuo Iivanankin asia nyt olisi lähestynyt loppuansa, ilman ukko
Durnjakinin väliin tuloakin.

Annushka, näet, oli jo, kuten sanottu, pitkästynyt puuhaan ja aikonut itse alottaa suoran puheen. Kun nyt Iivana häntä vielä siinä salakavalasti suuteli, niin ei hän voinut enää olla vaatimatta miestä tarttumaan oikeaan asiaan, kosimiseen, oikean morsiamen kosimiseen. Siitä suutelemisesta hän alkoi nuhdellen:

— Niin ei saa!

— Kuin ei saa? hymyili viehkeillen Iivana.

— Ei saa niin, ei, sillä… A entä synti!

— A, vot synti… Se on toinen asia…

— Niin… Synti!… Vot, synti!

Ja kun Iivana sittekin vain vehnäisteli ja ihan jo hyvinkin lähenteli, niin hän nyt meni asiaan neuvoen:

— Vot kuin on tehtävä… Jos kerran kosii ja jos oikeassa mielessä ja ristityksi…

Ja hän selitti:

— Se pitää ihan oikein.

— Kuin oikein?

— A vot … morsianta pitää … itseään morsianta pitää… Hyvitellä pitää … olla oikea ja hellä ja… Istuttaa…

— Annushka… Kuin istuttaa?… Eh sinä! lähenteli Iivana. Hän luuli
Annushkan vihjailevan: Kai se uutta pusua tahtoo.

— Kuin istuttaa? toisteli, vehnäisteli hän sille yhtenä hymynä ja lähenteli.

Ja Annushka koki selittää:

— Vot… Vaikka sängynreunalla istuttaa… Rinnallaan istuttaa…
Helliä, hyväillä… Vot!

— Annushka! ihastui Iivana moisesta armaasta luvasta lopen: Eh sinä!…
Kyyhkyläinen!

Mutta Annushka sen oikean morsiamen puolesta ihan tenäsi:

— Jei bohu pitää… Morsianta pitää… Istuttaa ja hyväillä.

Ihan hän kertoi esimerkin itsestänsä, siitä, miten häntä oli ukkonsa aikoinaan, nuorena, silloin kosiessaan istuttanut ja hyväillyt. Hän touhusi ja vannoi:

— Totta puhun… Että istutti ja hyväili… Ja kuin vielä hyväili?…
Ihan väkisin istutti sängyn reunalle.

— A-aaannushka!… Simpukkaiseni sinä… Eh!

Ihan se oli jo autuutta Iivanalle, kun Annushka hänelle vihjailuillansa niin alttiisti tarjoutui. Kyyhkyläiseni, vehnäisteli, hymyili hän ja lähenteli.

Mutta yhä varmemmin vannoi Annushka:

— No vaikka ristiydyn ja vannon, niin hyväili…

Ja hän aivan innostuen tenäsi:

— Ja vaikka minä huusin ja vastaan panin, niin… Ei … hellittänyt ei, vaan … hyväili, armasti… Vot, miten sinunkin pitää!… Jos kerran oikein ja ristityiksi aiot, etkä kuin kalmuukki ja mohametaani… Vot!

Ja silloin oli Iivana valmis, kun tuo kerran suoraan vaatii. Hän sieppasi Annushkan vierellensä sängyn reunalle istumaan, suuteli väkisin, hyväili, kisuutti, hymyili nenä punaisena. Annushka kauhistui alussa ihan sanattomaksi, suuttui ja loukkautui.

— Päästä! vaati hän jo lopulta ja koki riistäytyä irti.

Mutta ei päästänyt Iivana. Kun Annushka kerran oli vihjannutkin, kertonut, että entinenkin ukko oli häntä väkisin hyväillyt, vaikka hän oli huutaakin uhannut, niin samoin nyt Iivanakin.

— Annushkaiseni… Simpukkaiseni, kiusotteli hän vain muoria, ja oli autuaaseen hymyynsä revetä ihan.

— Ptyhui!… inhoili ja uhkaili Annushka.

Mutta Iivana vain veikeänä kisuutti, hyväili, puheli lempisanoja, muori vääntelihe ja apuakin huusi.

Ja apu tuli: Ukko Durnjakin, näet, ehti miehinensä hätään. Hän tempasi suuren polviremelin ja alkoi sillä voidella muoriansa; eukko huusi. Iivana oli ällistynyt, koko talo oli kuin nurin.

* * * * *

Mutta nyt sukeutui juttu, selvittävä juttu. Ropottikin siihen vielä työntyi.

Iivana, näet, ei sallinut ukon lyödä hänen morsiantaan. Apuun hän riensi, ryhtyi riistämään ukolta remeliä ja uhkaili:

— Kelmi sinä!…

Ja ihan kasvot vihasta punaisina hän ukolle koveni.

— Opetan sinut… Vot nyrkillä opetan sinut… Kelmi, pui hän nyrkkiä ukkopahan nenän edessä.

— Kuin opetat?… Ah? uhitteli ukko vastaan.

Annushka oli paennut pois koko mökistä.

— Toisen morsianta lyöt. Eh sinä rajasuutari!… Eh, kiristelihe punaiseksi vihastunut Iivana ukolle hampaitansa, valmiina tarraamaan niskaan. Ukko kuin hölmistyi:

— Morsianta!… Toisen akkaa…

Ja toistensa niskaan miehet lopultakin tarrasivat kuin kaksi vihaista kissaa. Ukko Durnjakin, se kuiva ja laiha, tietysti, olisi pahasti saanut, mutta miehet, Osiippakin, toki vetivät eroon.

Osiippa rauhoitteli, selitti, koki tolkuttaa:

— Herkeä… Vot!… Nääs eukkoaan hän… Matvei, vot!… Kuritti, vot!

Ja alkoikin tuo asia kirkastua, kun siinä tovi toisiaan haukuksittiin.

— Kuin eukkoaan?… Kuin hän, Annushka tarkoitan … hänen eukko? hölmisteli lopulta ja miesten tolkuttamisesta hiemasen kirkastunut Iivana: Eh?

Ja Osiippa:

— Kuin ei eukkoaan?… Kuin?…

Alkoi selvitä selkeäksi ihan.

— Vot, muoriaan… Vot, vihittyä… A? tolkutti ja töllötti Osiippa ja nyt jo Iivana peräsi:

— Vihittyä?… Muoria vihittyä?

— Kuin ei!… Vannon… Vihittyä, vannon! töllisti Osiippa.

Ja nyt oli asia Iivanalle selvä, sekin että oikea morsian, se leski, asuu toisessa töllissä.

— Hvi-uuuuuuuu! päästi hän pitkän ihmettelevän vihellyksen. Oli hoksannut erehdyksensä ja toisti ihmetellen:

— Vot kak[1] juttu!…

[1] No jopa on… Tääpä vasta! (y. m.)

Ja uudelleen hän pitkään vihelsi ja ihmetteli.

Mutta ukko Durnjakin lähti, uhaten mennä poliisipristavi Aleksei
Mihailovitshille kantelemaan ja pyytämään rangaistusta.

— Eh sinä! uhkaili hän Iivanalle, poistui ja uhitteli:

— Kielin… Vot hänen ylhäisyydellensä pristaville Aleksei Mihailovitshille kielin, jotta sanoit, ettei ylhäisyys, vaan sukuisuus… Kielin!…

Ja hän poistui kielimään.

Mutta Iivana oli ikäänkuin puusta pudonnut, mietti ja punnitsi. Lopulta häneltä pääsi pitkä, leveä ja vilpitön nauru. Koko juttu huvitti häntä kuin lasta. Hän nauroi kuin koukussa polvin ja vatsa sylissä:

— Vot, selitti hän miehille: Vot, Ropotti tää tshuhna… Eh mikä luotsi, Ropotti sinä siinä! riemuitsi hän Ropotille välillä ja jatkoi kertoen miehille sen silloisen juttunsa lääkäristä, porsaan leikkaajasta, sairaasta ja porsaasta ja kerrottuaan riemuissaan lopetti:

— A vot, Ropotti… Toit porsaanleikkaajan lesken luo ja… Vot sinulle
Durnjakinin leski… Eh!

Ja taas hän nauroi että vatsa hytkyi.

— Ka… Tuota! hölmistyi Ropotti tyyten viisauttansa ja töllötti
Osiipan oikeana veljenä.

Mutta Iivana teki asiasta ruton lopun, ilmoittaen Ropotille äkkiä:

— Vot, Ropotti… Valjai!… Kapakkaan mennään, ryypätään!… Valjai!

Ja niin he tekivät. Miehissä työntyivät he kyläkapakkaan ja juomingit laittoivat.

Eikä poliisipristavikaan ehtinyt miehinensä kemujen alkuun, sillä hän osui olemaan virkamatkalla.

Mutta ukko Durnjakin häntä odotti. Annushka kieli ja kanteli oikealle morsiamelle kaikki ja se ihan suuttui ja uhkasi mennä kapakkaan ja vaatia Iivanalta korvausta turhasta odotuksesta.