I.
Tänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt viidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen ikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin oikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.
Ei tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri miehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville, jolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka hän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli kuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa nimen, joka — niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin — ei erikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu korkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.
Mutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista odottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta. Hän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran lahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin — kai osoittaakseen kiitollisuutta Herralle — päättänyt sille valita nimen profeetoista.
Profeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs konttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen — ei tosin ison profeetan mutta:
"A… vot… Habakuk", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui tästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten leivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui — Habakuk.
Siis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan nimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko kuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja vielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja kantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään, oli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut itsekseen että:
"Paholainen!"
Niin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja — oli ukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä Habakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia. Äiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella. Leski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta pojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän välistänsä sidettä.
Ja mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa siinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran pistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun — piipun. Ja poika oli imaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta…
Niin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet totuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan, tuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman valintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja niinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia tupakkamiehiä.
Sanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu paitsi ristimänimi.
Totisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden semmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli siitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin kahdesti.
Omituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän itsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä päätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua kurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati isän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.
Lapsi parka!
Mutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä — ainakin Suomessa — on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja kinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka aina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt hänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti hän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava isä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä. Mutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä oloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin suhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai esim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset isä-luokkaan nähden ovatkin.
Niin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa aina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan turvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä kehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi kolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan kehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus itseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi muodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan päästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia jalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka muodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin yhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia teki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien eteen.
No niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä asioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin syventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.
Tätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää profeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan taas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä siinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis ihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia leivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä niskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka häntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa käsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin — niihin profeetaksi-ylentämisiin — hän oli tavallisesti vastannut kivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti ei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin taitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk Massinen. Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan näet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä uusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja luonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se ole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.
* * * * *
Mutta asia oli vain lykkäytynyt vuodesta vuoteen.
Ei sattunut olemaan morsiameksi sopivaa nais-eläjää lähimailla, ja pojan kasvatuskin ja muut taloustoimet sotkivat.
Mutta nyt oli morsian tiedossa. Aikoinansa oli näet Antti Voutilainen mennyt täältä Kiihtelyksestä kotivävyksi Sortavalan puolelle, kohonnut appensa kuoltua talon ainoaksi isännäksi ja — mikä parasta — nyt viime keväänä kuollut. Tieto siitä oli jo ehtinyt Kiihtelykseenkin, ja niinpä oli ukko jo monet päivät hautonut kosimismatkaa. Kaksikymmentä vuotta sitten, silloin kun Voutilainen oli naimisiin mennyt, oli hän sen Vapun kertaseltaan nähnytkin ja arveli sillä ikää olevan tuossa neljänkymmenen korvilla. Monet ja monet päivät oli hän tupakoidessansa asiaa hautonut, varmistunut ja päättänyt, sillä:
"Menepä tässä ja koko ikäsi akatta elä!" oli hän imaissut aivan kiihkeät aamen-savut asian päätteeksi, ja niin se oli nyt valmis.
Valmis, jopa niin valmis, että hän oli jo Voutilaisen sukulaisten kanssa lähettänyt Vapulle sanankin, että hän tulee sulhaseksi. Vappu siis tiesi jo häntä odottaakin.
"Niin jotta se on… Se on vörklööri nyt!" oli ukko itseksensä sanonut jo aivan sen viimeisen ja varman aamenensa asiassa.
* * * * *
Oli toki vielä yksi vastus.
Sillä kuten jo sanottu oli hän aivan huomaamattansa joutunut pikku Habakukin valtoihin. Päivänselvältä tuntui siis nyt se, että asiasta oli ensin puhuttava pojalle. Juuri se tässä asiassa oli omituista. Hän oli johtunut niin pitkälle, että huomaamattansa, vaistomaisesti uskoi olevansa velvollinen pyytämään tuolta seitsenvuotiaalta tenavalta naimalupaa.
Mutta samalla hänestä tuntui, että se toki on jo liikaa. Ilmoittaa tuommoisestakin asiasta pojallensa, vieläpä mokomalle naskalille, ja ikäänkuin pyytää siltä lupaa! Häntä oli alkanut suututtaa. Hän oli hautonut sitä asiaa päivän jos toisenkin ja harmistui jo.
"Paholainen!" kiukutteli hän jo itsekseen kerrankin taas kyntöpellolla ruunaa lepuuttaessaan. Hän istui kivellä kumaraisena, mietteissään tupakoiden. Koko poika alkoi jo harmittaa:
"Kehnoin tenava!"
Sanos muuta! Ja miten olikaan, niin alkoi hänessä kehittyä sisu koko mokomaa isäntää vastaan. Hän tupakoi jo miltei synkeänä ja unohti kynnönkin. Harmitti koko poika.
"Mutta se vaan", kiukutteli hän sille.
"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta… Jotta se on norkki", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen filosofisen-epämääräiseen "norkki" sanaan. Harmi yltyi.
"Tää nyt!" halveksui hän. Mokomakin "isäntä"! Tuskin peukalon pituinen!
"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin… Niin se ei ole norkki", ynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna oli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja alkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi siihen.
"Prtuu… Pahus!" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa ruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi kärsimättömänä huopaista kylkeänsä.
"Prtuu, so!" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä näyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta aivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:
"Vaolle siitä tahi… Tahi se ei ole norkki!" filosofistui ruunallekin osoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi äkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin ehti hanttuuttaa perästä.
* * * * *
Mutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että hänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin kiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen kärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua mennen.
"Ja kun se juutas vielä…"
Se poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei juosta hanttuuttaessaan.
"Häh!… Taasko siinä!" karjaisi hän välillä ruunalle, kun se taas kärpäsen puraisusta vihastuneena tapasi kuvettaan raapaista.
"Kun se!" yritti hän jatkaa pojalle.
"Häh!… Elä kuovi!" täytyi sittenkin ärjäistä ruunalle, joka tuskastuneena kimpsui kiusoittavalle kärpäselle. Hän suuttui lopen:
"Saakeli vie!"
Ei hän tajunnut, kummalle hän tämän jo siinä kirosi, pojalleko vai ruunalle. Vihastunut ruuna pani jo miltei juoksuksi.
"Prtuu, saakeli!" ärjäisi silloin ukko äkkiä. Ruuna pysähtyä töksähti, ja hengästynyt ukko aikoi ryhtyä pyyhkimään hikeä otsastaan paidanhihalla.
Mutta juuri silloin kahlasi mitään pahaa aavistamaton pikku Habakuk siihen mulloksen halki, iso piippu suussa, kasvot likaisina ja hattureuhka päässä. Niin se nousi ja laski siinä vakojen yli harppoessaan kuin aalloille koikkumaan viskattu pytty. Tuohtunut ukko ei huomannut sen tuloa, ennenkuin poika oli jo aivan luona ja pyytäen piippuunsa tulta kysäisi:
"Onko sinulla tulitikkuja?"
Ukko katsahtaa muljautti häneen vihaisesti. Nyt häntä vasta oikein harmitti tämä, mokomakin, joka vaatii häneltä tiliä naima-asiastakin. Suututti niin, että sisu ei antanut oitis ärjäistä. Vaiettiin, Poika vilkaisi häneen epäluuloisena ja nyt jo toisti pyyntönsä juonittelevalla ärjäisyllä:
"No tulitikkuja kyllä!"
Mutta se päästi ukon sisun puheen alkuun. Hän alkoi pojalle torailla:
"Sinä, poika, kuule elä hänklänkrää!"
Pikku Habakuk moisesta hölmistyi yhä epäluuloisemmaksi ja muljautteli vihastuneita silmäyksiä. Taas vaiettiin. Taas jatkoi ukko toraillen:
"Sinä sanot jotta norkki, mutta… Mutta se ei ole norkki!" raivostui hän. Mutta se auttoi pojankin ääneen.
"Onpas norkki!" panna tokaisi se jo vihaisena vastaan, tosin arkaillen, asiasta mitään älyämättä. Molemmille oli kaikki jo yhtä epämääräistä kuin se "norkki" ukolle itsellensäkin. Sukeutui väittely.
"No on kyllä norkki!" tenäsi vihastunut poika jo kuin itkua hilliten.
Mutta ukko puolestaan tiukkasi uhittelulla:
"Mutta entäs kuritusparakraahvi!"
Niihin isän vitsa-oikeuksiin hän siis jo taas vetosi.
"Niin jotta sitä saa isä antaa patukkaa jotta… Jotta vonkuu!" selittää uhitteli hän sitä lakipykälää.
"Mutta etpäs saa!"
Se tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.
"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!" koki poika tenätä selkänahkansa puolesta.
"Saakeli!"
"No ei kyllä!"
Mutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja…
Huihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi. Vasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa luo tolkutti:
"Annappas!… Tokko uskallat ja… Tokko on parakraahvi!…"