II.
Omituista!
Koko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei edes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei antanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt: hautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä oli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt pojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä isän äsähtämisestä.
Mutta kosiinlähtökin kiirehti. Täytyi siis kokea voittaa itsensä ja äkänsä, että voisi ilmoittaa pojalle, ja sitä hän koki taas nytkin eräänä päivänä. Habakuk leikki lattialla kasvot tavallista likaisempina, piippu suussa, mietteissänsä. Näkyi rakentelevan lastuista leikkitaloa ja mitteli sen rakennetta katseellansa niin syvällisesti, että otsanahka oli vetäytynyt ryppyyn ja piippu unohtunut polttamatta. Aivanpa oli isä jo heltyä hänen puuhiansa siinä katsellessansa. Hän istuksi, mietti ja hautoi vain alkusanaa, kumaraisena, miettivänä tupakoiden.
Ja jo olikin hän päästä ilmoituksensa alkuun. Hän imaisi jo ikäänkuin puheenalkajaissavut. Kaipa se oikea sana osuu siinä itsestänsä, niin että…
Sana oli jo miltei suussa. Hän imaisi uudet alkajaissavut ja ikäänkuin koki jouduttautua sovinnolliseen puheesen pääsyyn. Oli ja miltei alottaa. Aivan viimeiset alkajaissavut vain kiireellä imaisi ja…
Siunaa ja varjele! Eikös näet siinä viepouttanut taas mieltä muuksi, niin että hän sen sovinnollisen ilmoituksen sijasta äsähtikin pojalle tuikean:
"Elä yhtään kurtistele siinä sitä otsanahkaasi!"
Ja siitä se lähti!
Poika katsoi isä-ukkoon pitkään, epäluuloisena, niiskautti syvään, ja otsanahka vetäytyi yhä syvempään kureeseen.
Vaiettiin. Molemmat synkistyivät omalla tavallansa.
"No niin kyllä!" suuttui ukko edelleen ja murisi jatkoksi kuin puoli-itsekseen:
"Tuon ikäisen miehen luulisi jo parempaakin työtä löytävän… Kuin tään otsanahkansa kurtistamisen!"
Taas vaiettiin. Epäluuloiseksi synkistyvä poika oli ymmällä. Vihdoin se mutisi vastaan:
"Mikäs sinä itse olet!"
Mutta ei ukko viitsinyt mokoman puhetta nyt ottaa kuullaksensakaan. Hän painui vain tupakoimaan. Ylenkatsoi jo koko poikaa. Poika sai siitä rohkeutta ja niinpä jo jatkoi mutisten tolkutonta, vihaista:
"Ja vaikka mitä otsanahkaa vedän niin…"
Hän katsahti. Ei ääntä synkästä ukosta. Poika siitä paisui. Nyt hän jo tavallaan ihan härnätäkseen mutisi uhitellen epämääräistä:
"Ja vaikka sinunkin otsanahkaasi vedän niin… Ja vaikka ihan kenen otsanahkaa vedän niin…"
Niin!… Siinä se nyt oli! Ei tuolle mokomalle viitsi nyt kunnolla vastatakaan, ei kunnolla suuttuakaan. Niinpä ukko ynseilikin hänelle vain kuin yliolkain ylimalkaista halveksivaa:
"Vetäisit otsanahkaa!"
Mokomakin! Ja tietoisena vetosi hän taas kurinpito-oikeuksiinsa, ei tosin nytkään niiden käytännölliseen, vaan ainoastaan muodolliseen puoleen. Hän imaisi savut ja selitti äkeissään:
"Kuu minä vaan pidän lakipykälästä kiinni, niin… Niin se on kuuma paikka sinulle…"
Arvasi sen poika ja niinpä jo yrähti taas selkänahkansa puolesta vihaisesti, synkeänä. Mutta ei ukko ottanut sitä kuullaksensakaan, vaan savut taas vain vetäisi ja jatkoi selittäen:
"Sillä se on keisarin vahvistama pykälä ja… Ja niin että keisari se on suurempi herra kuin kuningas!" täytyi siinä selkeämmän sanottavan puutteessa töksähtää taas syvällisen-epämääräiseksi. Sukeutui yksi heidän kaikkein tavallisimpia kinastelujansa.
"Eipäs ole suurempi!" tenäsi jo poika vastaan vihaisena, pitäen samalla pakotietä silmällä.
"Kehveli!" ärtyi jo ukko kiroamaan. Kina niin kina. Sattumalta johtui ukko toki selittämään kurinpito-oikeuksiensa tarpeellisuutta ja oikeudellisuutta.
"Sillä ei sitä ole maailmassa kuritta kasvanut muut kuin Aatami … jolla ei ollut isää kurittamassa!" mutisi hän ynseänä ja aivan voitonvarmana ilkkua tenäsi:
"Mutta mitenkäs kävikin sitten Aatamille!"
Poika niiskutteli ymmälle joutuneena, synkeänä, sillä hän ei tiennyt kuka tuo Aatami oli. Mahtoiko ukko sillä jotain kavalaa metkuilla? Nyt se taas jatkoi samaisesta Aatamista, mutisten ynseähköä:
"Uskoi, vakainen mies, akkojen viekoitusta ja … huusluuria niin jotta… Jotta se tuli paratiisista pietti."
"Eipäs tullut!" tenäsi epäluuloinen poika synkeänä vastaan tokaisunsa. Kina johtui siten ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Kurinpito-oikeuksien käytännöllinen puoli siinä kinaillessa unehtui. Ukko piti vain taaskin kiinni oikeuksiensa periaatteellisesta puolesta.
Mutta samoin jäi häneltä naimalupakin pyytämättä. Hän harmistui poikaan, ja niin tuli tuo luvanpyyntö hänelle yhä vaikeammaksi.
Omituista!
* * * * *
Joksikin avuksi tässä asiassa tuli Kiihtelyksen kuulu isäntämies Jussi Väänänen, se entisen Atanaasius Väänäsen poika, joka nuorena miehenä oli ollut sitä lajia pyhä Paavali, että oli tuntenut Kiihtelyksen jokaikisen tytön tavat, ja jota ei nyt Villen ikäisenä vanhana miehenäkään kukaan olisi uskaltanut puhemieheksensä ottaa. Se tuli nyt taloon. Pikku Habakukkiakaan ei ollut nyt tuvassa, ja tapansa mukaan alkoi tulija oitis herkutella ukkoa tavallisilla puheillansa, puheilla, joissa oli hyvin paljon ihanampaakin kuin siinä kaikkien miesten mielestä raamatun ihanimmassa lauseessa, että: "parempi on naida kuin palaa".
"Ka… Kotonahan sinä!… Terve!" tervehti se pyöreähkönä. Aina sen kasvoilla paistoi ennen sanomista semmoinen hymy, joka ilmaisi mitä makeaa hän aikoo sanoa ja myöhemmin mitä vielä makeampaa hän aikoo sanomatta jättää.
"Kotonapa … kotonapa näyt olevan", toisteli se kuin itsekseen, pani jo tupakan, meni äkkiä pääasiaan ja ilmoitti rutosti:
"Sinun, Massisen, pitäisi jo ottaa toinen akka!"
Ja hän hymyili ukolle hekumallisena, pieni nenä pystyssä.
"Niin … Ville, tuota!" hän jo ikäänkuin silmääkin iski. Ukko Massiselle tämä puhe kelpasi ja oli suloista, sillä rakastuneestahan on aina ihanaa kuulla puhuttavan rakkaudesta.
"Ka!" yritti hän jo myöntyä ja jatkaa, mutta Väänänen ehätti aivan yllyttävällä:
"Ota, kuule Ville, tähän semmoinen emäntä, jotta se on kuin… Niinkuin oikean eukon pitääkin olla!"
Miten suloista kuulla! Toiselle maistui jo tupakkakin.
"Saakeli vie!" kehui hääviinoista huolehtiva Väänänen naineen miehen autuutta. Ja nyt jo ilmoitteli ukko:
"Ka niinpä se tässä jo tääkin poika!" valehteli hän Habakukin niskaan.
"Sanoi jotta se on akattomana olo… Jotta se on … norkki…
Huusluurinki ja norkki … jotta se on."
Väänänen sytytti. Eiköhän tuo jatkakaan, pelkäsi jo ukko.
"Niin… Huusluurinki ja norkki jotta se on… Tää poika sanoi!" koki hän estää puhetta katkeamasta. Eikä Väänänen päästänytkään hääviinakultia noin vain käsistänsä, vaan tenäsi että:
"Akka ja hyvä ota!"
Puhuttiin. Rakastunut ukko suli. Nyt hän jo tiedusti:
"Ka… Niin jotta tätäkö sinä tarkoitat … sitä Voutilaisen leskeä?…
Että minä naisin?" uteli hän jo halukkaana.
"Ka… Samapa se!"
Alttiisti sen lupasi Väänänen. Asia oli kuin valmis. Ainoastaan pois lähtiessä Jussi varoitti pääasiastansa. Sekä suu että silmät otollisina ja maailmallisina hän vihjaili:
"Mutta niin jotta…"
Aivan hänen silmäluomensa lupsahtivat jo sitä ajatellessa pehmeästi.
"Jotta jos et tuo Sortavalan kaupungin kautta, niin … muista sitten ajaa… Join kautta… Niin…"
No sehän nyt oli luonnollista, että ei ilman viinoja. Hyvillä mielin lupasikin ukko Massinen:
"Ka… Eipähän sitä nyt uutta emäntää … ihan kuivin suin vieraalle näytetä…"
* * * * *
Miten kerrassaan se muutti nyt koko asian! Tämä rakkaudesta puhuminen oli ukkoa aivan nuorentanut. Ihan asiatta ärtynyt sisu oli puhjennut. Hätäkös nyt oli puhua tuumasta pojallekin, kuten asia tuntui vaativan!
Ja sitä puheen alkua hän nyt taas siinä tupakoidessansa hiljaisuudessa hautoi. He olivat juurikään syöneet, ja pikku Habakuk ruokki puuhevostansa aivan siinä hänen lähettyvillänsä. Oli hän pariin kertaan jo aivan syläissyt suunsa alkua varten tyhjäksi, mutta oli sittenkin ikäänkuin ujostuttanut, ja niin hautoi hän nyt kolmatta kertaa samaa alkusanaa.
Ja miten miellyttävältä se poika-mukula nyt näyttikin! Aivan hän lämpeni sille ja yhä syvemmin hautoi miten sanoa. Pikku Habakuk oli saanut puuhevosensa ruokituksi, sytytti piippunsa, imaisi savut, puhalsi ja seisoi siinä niin terhakkana, että oikein teki hyvää ukon sydämelle.
Ja silloin ei hän enää malttanut, vaan meni asiaan, Kuin iloisena hymyillen äännähti hän puheen aluksi:
"Sinä, Habakuk, sitä et taida vielä olla naisiin menevä?"
Ällistyi sitä poika! Ei hän ymmärtänyt kysymyksestä kerrassaan mitään ja katsoi isä-ukkoon ymmällä, hieman epäluuloisena. Mutta ukko oli hyvillään.
"Minä taas!" kehaisi hän jo pojalle, imaisi ja selitti:
"Naisväen perään, tarkoitan, minä olen ollut tuhottoman kärkki… Hanakka ja kärkki", selvensi hän vielä. Toisin sanoen: hän on koko ikänsä ollut kova naisiinmenijä.
"Niin että… Että se on kärkki!" vahvisti hän. Ei poika tiennyt mitä sanoa. Ukko veteli savuja hyvillä mielin. Koko elämä tuntui helpolta, kun oli noin mukavasti alkuun päässyt.
"Mutta vieläpähän tuota sinäkin ennätät… Sitten myöhemmällä iälläsi!" rauhoitteli hän selittelyllä poikaa, joka tuli yhä enemmän ymmälle. Koko sen otsa oli aivan yhtenä ajattelijan ja ihmettelijän sanattomana kureikkona, ja piippukin unehtui jo miltei imemättä.
"Naisväen perään nimittäin ennätät vielä!" toisteli ukko selittelynsä, lapautti savut ja arveli äkkiä:
"Mutta toista se on jo minulla!"
Arvasihan sen! Mies jo sillä iällä että! Kai se asia nyt oli jo pojallekin selvä, ja niinpä hän imaisikin vain rohkeudeksensa välisavut ja aikoi jo sanoa koko sen lopullisen totuuden: sen naimapuuhansa.
"Ka niin jotta", alkoi hän jo.
Mutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.
"Ka … jotta", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän tolkutti:
"Niin jotta… Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut … pappaa eikä mammaa…"
Ja niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.
* * * * *
Ei se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.
Mutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi, että rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa. Hän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä nyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:
"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?"
Ja taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:
"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan, jotta Aatamillekin… Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo niinkuin… Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan, sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä. Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:
"Ka, niin jotta… Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä", sotkeutui hän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan ymmärtää.
"Vai mitä, Habakuk?" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa tuijotti:
"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?…
Jos minä otan akan?"
Ymmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti ja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa: "Ota!… Vaikka ota mikä!…"
Ja hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia myöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.
Mutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei vielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan, selitti hän sille:
"Ka… Niin jotta… Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli, jotta… Jotta peruna on aina potaattia parempi!" muutti hän paremman puutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai se Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.