III.
Nämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat: missä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko Massinen ei minnekään lähtenyt.
Niinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle, oikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä, mutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko Katriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi varmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi tupakoimis-arvehilla että:
"Ka… Olisihan se, mutta… Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna…"
Ja rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi selittäen:
"Onhan tää terhakka poika … Habakuk…"
Tuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti ukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla puheli:
"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä … tää nyt minä", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:
"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä."
Hän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut eukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on kerran hän itse, se "minä", niin:
"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin jotta … jotta se on niinkuin nakutettu", lopetti hän toivorikkaana ja työntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.
* * * * *
Elettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa ennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja heinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika, jolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme, että lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan saatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei vielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli luullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli riittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut asiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut: rasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin oli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi hiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka korvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä kunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi äkkiä: "Ka… Tule nyt, niin mennään!"
Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko kiirehti sen huomattuansa selittämään:
"Ka niin… Niin jotta se on … vörklööri!"
Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon kintereillä.
* * * * *
Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin, nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.
Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli pojalle:
"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää… Ka tää, jotta miehen ei ole hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle. Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.
"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti ja… Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama … vörklööri", täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan. Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:
"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta…"
Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:
"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy pystyssä, jos ei miehellä ole apuna … tää nyt akka…!"
Poika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt tekee pilaa, epäili hän synkkänä.
"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin… Niin se olisi kansa näppiä-nuollen … se olisi kuitti", jatkoi tupakoiva ukko nyt selityksellä.
Mutta nyt oli pojan epäluulo täysi.
"Elä valehtele!" tokaisi hän ukolle umpimähkään.
"Niin jotta mitä elä valehtele?" tiedusti ukko.
"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!" mutisi poika katse ihan synkkänä.
Ja nyt alkoi syvällinen väittely:
"No ei suinkaan sitä", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi mietesavut ja lisäsi selittävän:
"Niin että lapsia, tarkoitan … ilman akan väliintuloa, niin jotta… Jotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta", sieppasi hän siinä ajatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.
Mutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.
"Olisipas ilman akkaa!" murisi se vastaan synkein silmäyksin.
Jatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan. Turhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui näet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse eukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää syvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:
"Sillä esimerkiksi… Esimerkiksi nyt… Noakin arkki", sotkeutui hän. Oli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin tokaisi umpimähkäisen:
"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan", vetosi hän äskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja selvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:
"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja…"
"Eivätpäs tulleet!"
Tiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten äkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu. Puhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja umpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.
"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että… Koko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!" koki hän selittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.
"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!" ynseili hän jo sille, mutta:
"Eipäs tarvita!" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin.
Ukko jo suuttui.
"Kehveli!… Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!" oli hän jo kirota.
Mutta tanakkana uhitteli poika:
"No tulisi kyllä!… Ja vaikka mitä tulisi…"
"Mhyh… No… Perhana!" kiukustui ukko.
"No tulisi kyllä!" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:
"No niin kyllä tulisi…! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja … taloja ja … järviä ja … peltoja ja… Ihan vaikka mitä tulisi…"
Ukkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi ilmeinen kina.
"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!" ynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina tämmöisissä tapauksissa.
"Luulen kyllä!" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.
"Luulet!… Hyvähän sitä on sinulla!" halveksui hänelle isä. Tosissaan siinä puheltiin.
"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!" uhkaili jo isä ja veteli savuja kiihtyneenä.
"Olisipas!"
"No!… Perhana!" kiivastui moisesta jo ukko. "Mistä helvetistä sinä olisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!"
"No vaikka mistä", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa, älytöntä:
"Uhallakin olisin lentänyt ja… Taivaasta olisin siinnyt ja … tuosta veräjästä ja puusta ja pölkystä ja… Ihan joka paikasta olisin lentänyt ja siinnyt" … koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.
Mutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:
"No nyt minä jo näen… Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä asiasta vielä mitään, vaan että… Niin että se on sinulle kuin … niinkuin pimeys oli syvyyden päällä", raamatullistua töksähti hän selkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.
"Ymmärrätkös sinä?" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.
"No!… Saakeli!" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:
"Etpäs ymmärrä!"
"Suus kiinni siinä!"
"Pidä itse!"
"Paholainen!" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi käyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä kurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa väärällä syytöksellä:
"No!… Mitäs sinä alotit ja … rupesit puhumaan asiasta, jota et yhtään ymmärrä vaan… Vaan että se on sinulle jotta… Jotta selkeys on aina valkeutta parempi", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä sittekin.
"Itsepäs alotit!" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä olisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi osunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja Habakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:
"Habakuk… Profeetta Habakuk!"
Mutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika älähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.
Se kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä olisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja kirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.
Mutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut. Kiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut auttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt jatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti, Voutilaisen Vapun luo.