IV.
Kuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä niinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen puhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään, s.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon tyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin rakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika oli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen poikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.
"Mistäs nää vieraat on?" tiedusti ukko Jysyrinen.
Tietysti Kiihtelyksestä.
"Mhyy!… Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?"
Tietysti he olivat Massisia.
"Tää on vain minun poika", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille kuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin, kysyen:
"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?… Koskapa kerran matkalla ollaan?"
Niin … Olihan sitä, sillä:
"Eipä sitä erikoista", kierteli ukko.
"Mhyy."
"Paitsi että oli aikomus käydä ottamassa tälle pojalle emintimä", kiirehti silloin Massinen lisäämään, ja nyt se alkoi lappautua loppumaton, sillä Jysyrinen, jonka ajatukset pojan kosimismatkan johdosta jo muutenkin pyörivät naima-asioissa, takertui asiaan, halusi tarkat tiedot, ja niinpä hän takapuoltaan lieden edessä lämmitellen tiedusti:
"Vai niin on asiat!… Ja ketä tuota vielä niinkuin… homsheijataan?"
Hyvää se teki nytkin ukon sydämelle tämä puhe ja kysely. Kuin ylpeillen ja ujostellen hän kierteli:
"Ka, eipä sitä … paljon ketään erikoista…"
"Ka-a… Eipä sitä… Tätä erikoista…"
"Ka ei" … lapautti ukko savut, puhalsi ja lisäsi:
"Paitsi minkä vähän on silmällä pidetty tätä … paljasta Voutilaisen leskeä… Tään Antti Voutilaisen…"
Sen vainajan, eikä siis elossa olevan Antin leskeä, tahtoi hän asian selittää ihan selväksi, ja kun siitä tuntui vielä joku selvyys puuttuvan, lisäsi hän ilmoittaen:
"Niin jotta… Jotta se on lörkki…"
"Ka… Lörkkipä se!" tyytyi Jysyrinen siihen sanaan, joten asiasta jäi syrjäiselle nyt epäselväksi ainoastaan se pikku seikka, että mikä se "lörkki" on.
Niin, ainoastaan syrjäiselle, sillä puhujat itse kyllä tiesivät, että lörkki on lörkki. Innostuttiin puhumaan naima-asioista yleensä. Se taas johti miehet ylpeilemään oman sukupuolensa, miessuvun loistavista voitoista, voitoista, joita tuo heidän sukunsa on saavuttanut naissukua viehättäessään ja valloittaessaan. Nuo voitot kohottivat jo mielen ylvääksi, ja tietysti viehättyivät puhujat yleistä mieskunniaa kohottaaksensa niitä suurentelemaankin — eli valehtelemaan, niinkuin sitä, ja ihan väärin, uskon asioissa sanotaan. Varsinkin ukko Massinen koki silloin pitää ylkämieskunniaansa korkealla.
"Taidat vielä kestääkin siinä asiassa sen minkä nuorikin mies?… Tässä nyt naisen viehättämisessä?" sattui näet Jysyrinen kysäisemään.
Ja ukko tietysti kehaisi. Valehteli, että ei ole sattunut naista, joka olisi kestänyt:
"Niin jotta olisi antanut pakin", kehaisi hän ja lisäsi: "Niin että siinä kilvoituksessa minä olen aina ollut niin että… Että ainoastaan Aatami…"
"Ka… Aatamipa se…"
Ainoastaan Aatami on näissä naisasioissa ollut häntä voitokkaampi, sillä se kykeni viettelemään aikuisensa maailman kaikki naiset, tarkoitti ukko Massinen kehua ja sanoa. Mutta nyt on jo naisia liiaksi. Ei niitä kaikkia vastaan kilvoitellessa enää yksi mies ennätä kaikkia voittaa.
"Sillä liika aina lykkää luotansa, niin että… Että se on pakki", täytyi ukon se tosiasia tunnustaa ja selkeästi todeta.
* * * * *
Mutta tällä puheella, niin asiaankuulumattomalta kuin se tuntuukin, oli tavallaan laskettu ensimäinen peruskivi asian uudelle vaiheelle, Jysyrinen näet siinä puheen jatkuessa innostui poikansa morsiamesta kehaisemaan: "Mutta jäi se siltäkin karvari Pinnaselta oikea ökäleski… Rikkautensa puolesta nimittäin!"
"Ka… Jäihän se siltä!" myönsi ukko Massinen kernaasti, mutta kun hän ei Pinnasta eikä sen leskeä tuntenut nimeltäkään, piti hän tarpeellisena toki tiedustaa:
"Niin jotta mitä Pinnasia hän oli?"
Sortavalainen karvari, sai hän nyt tietää. Ja ukko myönsi alttiisti:
"Ka… Niitähän se…"
"Vaikka et ole tainnut tulla tuntemaan?" uteli Jysyrinen.
Ei. Ei tuntenut Massinen. Huoleti voi siis Jysyrinen ruveta selittämään. Niinpä kehaisikin hän jo:
"Sillä akalla sitä on tuotakin rahan-hunsvottia vähä ölisevämmin!"
Tiesi sen! Ukko Massisen mieltä alkoi tämä asia jo kiinnittää.
"Onhan sitä sillä!" myönsi hän jo semmoisella asiantuntijan valmiudella, että aivan lisäsi:
"Niin jotta nyt… Jotta onhan sitä rikkaalla rahaa ja … ja herroilla mahaa!"
Tyytyväisyyssavut hän imaisikin ja nyt jo lesken rahavaroista tiedusti:
"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?… Tätä nyt rahallista puolta? Tätä joka … rikureeraa?"
Ja penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:
"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta … jotta tään nyt meikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja… Vaikka antaisi silakaksi suolata…"
Asia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.
"Ka niin… Niin jotta mikä on penniin pantu, niin… Niin se on", myönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen ilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana lähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään naapuritalon koiraa.
"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle… Sitä raha-rehentelijääkin!" arveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo tiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.
"Ka niin… Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin… Niin se on merkiksi ja ojennukseksi!" arveli hän siihen. Ihastuttiin. Rikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:
"Ka rahahan se on maailmassa se joka… Joka on!" painalti hän sen "on" sanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko Massinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:
"Ka niin … niin jotta… Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on…
Tää nyt komteerinki ja aamen."
No se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että Jysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli äskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta leskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.
* * * * *
Onnellisesti olivat he selviytyneet talosta matkalle ja lyhentivät taas taivalta, isä edellä ja poika, piippunysä suussa, perästä kokien.
Mutta talosta olivat he molemmat lähteneet rikkaampina kuin sinne olivat tulleet. Kumpikin oli näet saanut siellä himoa sydämeensä.
Asia on näet niin, että pikku Habakuk oli nähnyt Jysyrisen poikien ongen. Se oli oikea herras-onki, siima sorea ja entäs kupla! Varsinkin se herätti himoa. Se oli kaunis, kaupungin kaupasta ostettu, eikä semmoinen kaarnan pala tai pullonkorkista omin käsin tehty, jommoiseen siellä Loitimojärven rannalla oli täytynyt poikien tyytyä. Mieli sitä teki, ja hän varustautui jo pyytämään isää ostamaan semmoisen hänelle. Tapansa mukaan varustautui hän sitä pyytämään juonittelulla.
"On Jysyrisenkin pojilla onki!" murahti hän jo vihaisesti kertasen, siellä ukon kintereillä pysytellessään.
Mutta siihen se nyt vielä sotkeutui. Piippuakin piti imaista välillä, ettei se sammuisi, ja se sotki. Ei myös ollut sisu vielä juonittelupyyntöön täysin kypsä.
Ei ollut. Ei liioin ukkokaan äskeistä murahdusta edes kuullut, sillä siinä eteenpäin harppoessansa johtui hän punnitsemaan sekä Vappua että myös tätä äsken löydettyä Hildaa, punnitsemaan ynnä toisiinsa vertailemaan hän johtui.
* * * * *
Kummallista! Kyllä hän koki karkoittaa kiusaajaa, mutta sittenkin pyrki nyt Hilda sotkemaan. Hiki päässä polki hän tietä ja jauhoi ajatusta.
"Senkö lempoa se nyt siitä!… Tää Jysyrinen!" koki hän pysyä uskollisena Vapulle.
Mutta ei. Taas viepautti ajatusta:
"Niin jotta kun se Jysyrinen tästä … Hildasta", teki jo ajatus taas
Hildassa työtänsä. Hikikarpalot kihosivat otsasta entistä herakammin.
"Mutta sehän se Jysyrisen hylky!" työnti hän jo syyn Jysyrisen niskaan.
Mitäs sen tarvitsi mennä puhumaan Hildasta!
Punainen virstapatsas vieppasi sen ohi pyyhäistessä niin että väri huikaisi ajatusta yhä ihanammaksi.
"Tää Jysyrisen hylky!"
"No on kyllä onki Jysyrisen pojilla!" ärähti taas poika takana omaansa.
Mutta viis hän nyt siitä!
"Kun se Jysyrinen kehui, että… Niin jotta se on … tää Hilda", alkoi kaikki jo sotkeutua.
"Tää Pinnasen leski Hilda!" kieppui ajatus siinä karvarin rikkaassa leskessä:
"Kun se … hylky!"
Ei tiennyt kumpaa tässä kulun kiireessä ajatella. Omatunto soimasi kyllä Vapunkin hylkäämisestä. Sen huomasi siitä, että hän koki puolustautua suututtelulla:
"Mutta kun se siinä … ajatuksessa … pyörii ja pärpättää… Tää … karvarin leski!"
Niin! Sanokaas! Täytyihän hänen pakostakin sotkeutua sitä ajattelemaan, kun se itse pärpättää ja pyörii päässä.
"Kehvelin akka!" oli hän suuttuvinaan sille.
"No on kyllä onki!" mörisi poika nyt jo yhä äänekkäämmin ja vihaisemmin, mutta ei sekään nyt sotkenut ukkoa sotkeutumasta Hildaan.
"Niin jotta mene tiedä!" koki hän punnita.
"Tätä Hildaa, nimittäin, mene tiedä!" selitti hän. Astuntakin kiihtyi siinä ajatustouhakassa, sillä:
"Kun sillä pirulla on sitä rahaakin niin jotta… Tällä Hildalla … jotta… Jotta se on jämpti…"
Niin! Se siinä asiassa juuri nyt olikin pahinna kiusaajana.
"En paremmin sano!"
"Ja minun vain pitäisi kaarnakuplalla onkia!" rohkaistui poika jo yhä ilkeämmäksi juonittelussaan. Ukkoa hiukan jo harmitti, kun se tenava sotki siten suloisen ajatuksen.
* * * * *
Mutta pian hän sai toki saman ajatuksen takaisin kiinni siepatuksi.
Hildan rikkaudet kuvastuivat päässä uudelleen.
"Ja sitten vielä sanotaan Kiihtelyksessä, jotta maailmassa ei ole muita rikkaita kuin keisari ja tää … tää Join Parviainen!" ynseili hän jo Hildan puolesta ylpeillen. Ja polki yhä ahkerammin.
"No kaarnakuplalla kyllä pitää!" kuului taas poika takana ärähtävän, nyt jo entistäkin äkäisemmin. Pahus! Suututti se sotkija, mutta voi hän toki jatkaa:
"Yksistään tätä selvää rahaakin eukolla niin jotta… Tokko lukuakaan tiennee!"
Tupakoimiset, kaikki unehtuivat. Hiki vain virtasi.
"Niin jotta… Tää nyt Hilda!" koki hän siinä kiireessä.
"Tää … karvalin leski!"
Oli siinä ajatellessa touhua!
"Niin jotta kannattaisi sitä semmoisesta omaisuudesta jo … tätä nyt … rakastaakin ja kunniassa pitää! Niin että… Että se on jämpti…"
"No vaikka mikä, niin kaarnakuplalla vaan pitää onkia!" ärjäisi nyt poika takana ja sotki.
Mutta silloin ukko suuttui ja kääntyi äkkiä päin:
"Senkö lempoa sinä siinä sotket ja!… Pärmänttäät!" karjaisi hän pojalle niin että se säikähdyksestä hölmistyi eikä kyennyt hyvään toviin juonitteluansakaan jatkamaan enää.