V.

Pian he nyt kuitenkin tällä kertaa sopivat välinsä hyviksi. Ukosta näet oli alkanut tuntua, että hänestä on tullut yks-kaks rikas mies, ja innon ja salaisen ilon valtaan siten jouduttuansa oli hän yhtäkkiä luvannut ostaa pojalle ei ainoastaan ongen, vaan myös uistimen.

Ja aivanpa nyt taas nousi jalkakin kuin ei mitään. Siinä astunnan kiireessä ehti hän itseksensä jo hyvittelemään:

"Niin jotta tääpä nyt rupesi hyvänne päin lykästämään… Koko tää naimiskauppa!"

Muistui jo mieleen, että täytyyhän Hildalla rahan ohella olla muutakin rikkautta.

"On sillä nyt toki muutakin höskää… Eikä vain paljasta rahaa… Niin rikkaalla eukolla!"

Ainakin nyt miesvainajansa karvarikompeet.

"Kompeet ynnä… Ynnä höskät!" Jatkui yhä ajatus. Väkisin siinä innostui ylkämiehen mieli, jopa astuntakin taas kiihtyi. Kunpa nyt vain löytäisi lesken oitis käsiinsä, niin:

"Niin se olisi silloin rakkaus niinkuin… Niinkuin nyt että … että Paavali riepoitettiin ulos temppelistä!" täytyi taas selkeyssanat pyhästä raamatusta ottaa. Asia oli siis kaikin puolin selvä ja valmis.

Mutta yhtäkkiä muisti hän taas pojan. Sillehän sopi nyt ilmoittaa tämä iloinen asiankäänne. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi ja kysyi rutosti:

"Entä mitäs sinä tästä asiasta arvelet?… Kun minä tään pyöräytinkin näinpäin, jotta…"

Poika katsoi häneen ymmällä, silmät suurina ja otsanahka kureessa.

"Ka niin jotta… Jotta vaihtaa sipasin tään Vapun tähän … Hildaan…
Tään karvari Pinnasen leskeen", koki ukko silloin selittää.

Ei poika älynnyt. Epäluulo alkoi taas hiipiä mieleen kuten aina. Mitähän se ukko taas! Kunhan ei vaan ongenostosta näillä metkuillaan alkaisi perääntyä!

"Se on aikanaan parempi varansa pitää kuin sitte."

Eiköhän se vieläkään ymmärrä, koskapa katsoo muljottaa. Hän koki selittää lopullisesti, tapaillen:

"Ka niin että… Että ii sano ii on aina ii!…"

Luulisi nyt jo pojan ymmärtävän. Mutta ei tainnut. Yhä vain katsoi kysyvästi, vihaisestikin.

"Ka… Perhana!" oli jo ukko moisesta älyttömyydestä lopen harmistua ja tokaisi:

"Niin jotta minä vaihdan ja… Se on siis … lörkki…"

"Vaihda!… Vaikka mitä vaihda niin … en pelkää!" tokaisi silloin jo poika umpimähkäisen mutta tiukan ja vihaisen uhittelun. Mutta väärin, s.o. omaksi hyödykseen, ymmärsi sen ukko.

"Ka… Sitähän minäkin jotta!" ilostui hän, ikäänkuin olisi pojalta saanut luvan, ja siinä piippuansa selvitellen jatkoi hän kuin pojalle kiitollisena puhellen:

"Ne kylän pojat ja muut sinua aina sortavat, mutta… Sinun puoltasi minä aina pidän ja sanon jokaiselle jotta … sinä olet … viisas poika ja niinkuin… Niin jotta se on se on… Huusluurinki se on…"

Hiotti. Olikin oikea kesäinen ilma. Hiljainen aurinko loisti taivaalla kirkkaana ja juotti kesäistä ilmaa valollansa ja lämmöllänsä kuin lempeä äiti, ja ukon sieluun kuvastui nyt koko maailma ihanana kuin hänen kotijärvensä Loitimon kesäiltainen ranta.

* * * * *

Mutta menemme edelleen.

Totuuden nimessä täytyy silloin jo oitis tunnustaa, että asia ei pojankaan luvan suhteen ollut vielä niin silkkaa selvää kuin se lukijalle ehkä näyttää. Ukon oudot, pojalle tuiki käsittämättömät puheet panivat näet, kuten jo kerran ennen, pikku Habakukin epäilemään, että ukko niillä vain kieroilee siinä onkiasiassa: aikoo pettää lupauksensa.

Mutta asiastansa varmana ukko kehitti omia ajatuksiansa ja laski laskelmiansa. He olivat nyt syöneet tienvarrella ja syötyä siinä tupakoidessa alkoi ukko taas selitellä pojallensa. Luullen sen olevan kaikesta selvillä selitteli hän:

"Tää on monessa suhteessa edullisempi, tää Hilda, kuin se Vappu…"

Siinä se taas oli asia pojan edessä! Pikku mies vaikeni. Ukko jatkoi:

"Ensiksi on vuotta nuorempi kuin Vappu ja… Niin jotta eihän sitä hevostakaan osteta hampaisiin katsomatta jotta… Niin että se on rakkaus…"

Sepä tietenkin!

"Ja toisekseen!"

Se toinen asia nimittäin. Senkin hän ilmoitti, sanoilla:

"Sitte vielä se joka komteeraa… Raha-veikkonen!"

Poika töllötteli taas epäluuloisena. Ukko tuherteli tupakkaa ja puheli.

"Ja entäs sitte vielä raha-veikkosen lisäksi muu rikkaus … karvarikojeet ja muut hansvärkit, niin jotta… Vaikka aikamieheksi tultuasi rupeat karvariksi!" selitteli hän.

"Mhyy!" yrähti epäluuloinen poika silloin jo hyvin äkeästi.

"Ja siksi toisekseen niin", jatkoi isä omaansa, "niin se Hilda on muuten hyvänsävyinen akka, niin että…"

Yhä vihaisemmin muljautteli epäluuloista katsetta poika. Mutta ei huomannut sitä ukko. Se vain:

"Niin että akkahan se on naimakaupassa ja rakkaudessa se … pääasia!"

Savut hän imaisi tyytyväisenä välillä.

"Pääasia niinkuin… Niinkuin tohmajärveläisen talkkuna", lopetti hän selityksen syvämietteisyydellä.

"Mutta eipäs ole!" tenäsi silloin jo poika vihaisena ja uhkasi:

"Sillä se pitää olla onki!"

"Onki!" oli ukko äkkiä suuttua. "Senkö lempoa sinä siitä ongesta!" äsähti hän jo.

Mutta poikakin lujeni nyt onkensa puolesta. Umpikuljuun ärjäisi se:

"No se on onki!"

"Kehno!"

Alkoi sukeutua tavallinen kina.

"Sitä onkeaan vain siinä hokee ja… Sotkee kalastuskompeet naima- ja … pääasiaan!" riiteli jo isä ynseänä ja lisäsi:

"Ei se nyt onki kuitenkaan joka tarpeesen sovi… Pitää se nyt talossa toki akkakin olla!"

Mutta poikakin tiukkeni.

"No eikä tarvitse olla … akkaa!" uhmaili se synkkänä, onkiasiaansa puolustaen.

"Ei tarvitse!… Paholainen!" tuskastui vanhus. Jatkettiin. Nyt koetti ukko selittelyllä poikaa järkiinsä saada. Siinä tarkoituksessa hän kysyi ynseänä, voitonvarmana:

"No … esimerkiksi?… Niin jotta sillä ongellako sinä sitten lapset ja kaikki muut särpimet itsellesi järvestä haroiset?"

"No ongella kyllä haroisen… Ja vaikka mitkä haroisen ongella!" uhmaili myrtynyt poika siihenkin entistä umpimähkäisempänä.

Mutta silloin jo tuskastui taas ukko koko tenavaan, joka ei näyttänyt ymmärtävän mitään.

"Syö omat pahimmuksesi!" viskasi hän sille ynseän loukkauksen, nostalti äkkiä kontin selkäänsä ja alkoi painaa tietä pitkin, mutisten kuin itsekseen:

"Tolkuttaa vain pahus sitä omaansa eikä… Ei ymmärrä mikä tässä asiassa on pääasia ja … mikä vörklööri…"

Mutta entistä synkempänä ja yrmikkäämpänä koki hänen kintereillänsä nyt pysytellä onkensa kohtalosta harmistunut poika.

* * * * *

Jokunen taival oli taas polaistu selän taa jäämään. Ukkoa harmitti yhä pojan kovapäisyys.

"Pahanhengen mukula!" kiukutteli hän itseksensä.

"Aina vain sitä omaansa pärmänttää!"

Ja semmoinenhan se oli ollut koko ikänsä: Minkä oli kerran päähänsä saanut, niin sitä oli sekä jauhanut että jurnannut. Muisti sen nyt itsekin ukko.

"Senkin jukura!"

Tosi oli ukolla edessä moisen kanssa. Hän kiihtyi siinä ajatustouhakassa, astua rumpsutteli jo kuin talkoossa.

"Eikä hylkyä!" laski hän harmissansa.

"Ei, tarkoitan!…"

Astuntakin sotki ajatustyötä.

"Pahuksen mukuraa ei saa…"

Piippu vain lerppasi käynnin tahdissa ikenessä.

"Ei saa järkeen ja ymmärrykseen jukuraa, vaan… Vaan se on aina vain… Jumplunkraus se on aina koko poika!" pyyhälti hän ajatuksen loppuselkeyteen että hurahti.

Mutta ei poikakaan ollut luopunut omastansa. Oli taas jo rohkaistunut ja jo kuului siellä takana murisevan vihaista, uhmailevaa:

"No ei kyllä tarvitse akkaa, vaan ongen…"

Siinä sitä siis nytkin oltiin. Ja kun saikin ottaneeksi moisen puhemieheksensä!

Mutta ihan kuin yhtäkkiä välähtäen kirkastui hänelle nyt tepsivä keino millä selittää pojalle asia. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi rutosti päin poikaan ja kysyi nyt varmana:

"No entäs miten sinä… Ilman akkaa kun sanot…" korjasi hän: "miten sinä silloin selviytyisit tästä jotta… Kun sanassa sanotaan, jotta pitää tulla yhdeksi lihaksi ja vereksi?… No!"

Poika katsoi häneen ihmeissään. Kysymyksen outous sekä sen odottamattomuus hölmistytti hänet tyyten. Hän seisoi sen edessä kuin voitettu ja lyöty.

"Noo!" ilkkui isä voitokkaana. "Vieläkö nyt vänkäät, jotta ei tarvita akkaa!"

Ja todellakin! Poika seisoi niin hölmistyneenä, että ei kyennyt mitään selvää ajattelemaankaan, saati sitten jotain, vaikkapa sitä umpimähkäistänsä, vastaan sanomaan.

"Siin' on nyt sinulle se … viisautesi!" jatkoi isä ynseää kutitteluansa ja lisäsi vieläkin ynseämmin:

"Ja sitten vielä kehut olevasi viisaampi kuin itse Kiihtelyksen pappi!… Niin jotta!"

Ei. Ei maksanut niin tyyten voitetulle ja älyttömälle enää ilkkuakaan. Kuin halveksuen nyhtäisi hän konttia hihnasta ylemmä, pyörähti, imaisi lyhyen savun ja niin alkoi voittajana painaa taas tietänsä pitkin, harppoi tovin, hautoi ajatusta ja lyödäksensä nyt pojan lopullisesti viisaudella pysähtyi äkkiä uudelleen ja linkosi hänelle kysymyksen:

"Ja entäs tiedätkö sinä sitäkään, jotta Nebukatneesar piiritti kolmekymmentä ajastaikaa kaikkia Baabelin kaupunkeja niinkuin?… Niinkuin sanassa sanottu on?"

Ei. Voitettu oli vihainen poika. Ukko jatkoi. Kuin ilkkuen, voitostaan nauttien hän kysäisi:

"Ja entäs sitä, jotta Nooakki laski kaarneen ulos ja jotta rankka sade oli maan päällä neljäkymmentä päivää niin että… Että se oli husaus?… Veden puolesta husaus? Häh?"

Ei vastausta. Nyt nautti ukko voitosta. Hän ynseili pojalle halveksuvaa:

"Ja sitte vielä tuppaannut naima-asioista puhumaan, vaikka et tiedä mikä on… Mikä on vedenhusaus!"

Mokomakin! Konttia hän vai nykäisi ylemmä ja niin alkoi voitokkaana painaa karvarin leskeä kohti.