VI.
Pian he olivatkin Sortavalaan tultuansa löytäneet Pinnasen Hildan asunnon ja saapuivat sinne pari tuntia sen jälkeen, kun Hilda oli jo lopullisesti päättänyt kaupan Jysyrisen pojan kanssa. Mutta Pikku Habakuk oli ynseä ja juonikas. Se oli vaatinut, että isä olisi heti kaupunkiin tultua ostanut lupaamansa ongen, mutta ei ukko ollut malttanut poiketa puotiin. Oli vain kiirehtinyt Hildan luo, luvannut ostaa ongen sitten kun pääasia on valmis ja ärjäissyt pojalle kovasti, kun se oli yrittänyt jurata ja niskoitella. Siitä nyt pojan viha ja ynseä mieli.
Mutta luojankiitos, oltiinhan toki nyt perillä! Hilda keitteli siinä sulhasellensa harjakaiskahvia, ja sulhanen tupakoi onnellisena, kauppaansa tyytyväisenä. Hildalla oli Habakukin ikäinen poika, ja se söi voileipäänsä.
Mitäs siis muuta kuin koettaa päästä asiaan käsiksi. Kuulumiset oli jo kysytty ja kotipaikka tiedusteltu. Ja nyt jo kysyä höläytti Hilda:
"Paljonko siellä Kiihtelyksessä nyt kalat maksavat?"
"Ka!"
Se oli eri kaloilla aina eri hinta.
"Säynettä saa huokeammalla kuin parempaa kalasorttia ja … muikku ei maksa paljon mitään", selitteli ukko. Poika jurnotti ja varustautui juonittelemaan. Ja sanoakseen morsiamellensa hinnan aivan pennillensä lisäsi vielä ukko:
"Niin jotta se on jämpti hinta!" Morsiantansa hän sillä täsmälleen-sanomisellansa jo siten miellytteli.
"Täällä nuo nylkevät kaloistakin niin jotta!" päivitteli Hilda kuin itseksensä, nosti kalavasun pankolle ja puheli:
"Ostin noita kuoreita … vai mitä he lienevät niin … lähemmä markan näet nyhtäsivät kilosta!"
Puhe oli siis täydessä käynnissä ja asia sitä myöten kunnossa.
"Niin jotta sinähän se olet se Pinnasen leski?… Tää Hilda?" tiedusti jo ukko varovaisuuden vuoksi.
"Ka, sinähän tässä on saanut olla ja kotkottaa… Sen ukon kuolemaan asti!" todisti Hilda asian todeksi.
"No… Mikäpäs sillä sitten!" arveli siihen ukko ja selitti:
"Ne tässä matkalla sinusta juttusivat niin… Arvelin jotta pyörähtää häntä katsomassa leskeä kun … niinkuin jo sanoit niin… Niin jotta se vain on ja kotkottaa!" Ei siinä nyt muitakaan sanoja suuhun osunut.
Niin syventyi hän jo asiaansa suoraan. Hilda oli hyvillään, puuhaili ja arveli ukon puheeseen:
"Etpäs hoksannut tuoda kalaa!… Olisin tässä minäkin ostanut, jos olisi ollut huokeampaa kuin täällä!"
Sulhanen — se oikea, Jysyrisen poika — oli siinä tupakoidessaan tavallaan torkkunut. Nyt se ikäänkuin heräsi, haukotteli laiskasti ja kysyi Hildalta:
"Niin jotta kalaako sinä sanoit!"
"Ka…"
Mutta sulhanen venytteli ja mukaili velttona:
"Mitäpä hänestä ostaa … kalasta… Saa sitä Pälkjärvestä, kun vaan viitsii pyytää!"
Niin jatkui. Asia tuntui luistavan. Ukko varustautui jo syventymään siihen yhä syvemmin. Hän vain mietiksi nyt alkusanoja, eikä siinä ajatus- ja puhepuuhassaan huomannut pikku Habakukin juonittelun enteitäkään.
Hyvin mieltä myöten se Hilda olikin. Vähätpä siitä, jos sillä nyt olikin tuo yksi pojan tenava! Oli juottanut jo ukolla kahvitkin, ja asiastansa varmana alotteli jo ukko:
"Niitähän minä olen Kiihtelyksen Massisia!" lähtihän äkkiä uudestaan aivan alusta, kuulumisista asti, toistaen siten tuon tiedon.
"Ka… Niinhän sinä sanoit jo", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt tarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut taannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan ukolta:
"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle paremman kalan?… Sinä sanoit?"
"Ka… Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!" todisti ukko, meni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:
"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin rahaa?… Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?"
"Noo!… Mitäpä näistä … köyhän rahoista kehuu", ujosteli Hilda, puuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:
"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin… Ei sillä senvertaisella vielä helvetin portit avaannu!… Niinkuin sille rikkaalle miehelle…"
"Ka-a!… Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan neulansilmä tukkeennu!" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä, puhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:
"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja…
Lehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!"
Johduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä morsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen rikkauksille jo siunaili:
"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun … omat lehmät löllöttävät ja … on omat konnut ja senkin seitsemät muut!"
Se kelpasi ukolle. Aivan hän jo kehaisi:
"Ka… Pätiihän sen kiihtelykseläisen köllötellä kun on… Maitoakin kun on korvoittain, niin että siinä olisi että…"
Kuinka nyt sanoisikaan:
"Että…"
Ei ollut löytää sopusanaa:
"Ka niin että… Että maito ja muijahan se on Kiihtelyksessäkin se joka… Joka kaupungin ja kansan pystyssä pitää", sieppasi hän loppuselkeyden ja mennen pääasiaan syventyi nyt jo kehaisemaan itseäänkin, ilmoittaen:
"Ja mitä taas tähän minuun itseenikin tulee niin… Minä olen hyvin sävyisä ja … tätä nyt vaimoväkeä kaihtava mies!"
Ei siis mikään hameen jälestä juoksija, tupakoi hän, lisäten:
"Niinkuin ne muut Kiihtelyksen miehet, sillä… Niistä ei tahdo olla koko miehistä muuhun kuin … tätä nyt … taivaallista ylenkatsomaan!" löysi hän tapaillessaan oikean sanankin, tarkoittaen sillä sitä Kiihtelyksen miesten syntiä, jota sanotaan kuudennen käskyn ylenkatsomiseksi. Hän korotti siten omaa hyvettänsä näkyviin ilmoittamalla naapuriensa synnit. Hildakin oli, kuten asia varsinkin morsiamelta vaati, niistä kauhistuvinansa, ja tyytyväisenä toisteli ukko:
"Ka niin…"
Ne Kiihtelyksen muut miehet! Semmoisia ne ovat, hyviä, jotta:
"Jotta itsekunkin naisen ympäri käy Kiihtelyksessä niin monta kiljuvaa jalopeuraa kuin on pitäjässä miestä", innostui hän. Sulhanen oli vetäytynyt Hildan sänkyyn selälleen, haukotteli unisena ja tokaisi nyt puheeseen:
"Ka… Sittepä se on … tää Kiihtelys … naiselle oikea … paratiisi…"
"Ka!" myönsi ukko innokkaasti. Hilda siunaili, mutta sitten äkkiä alkoi päivitellä:
"Mutta samanlaista 'paratiisiapa' tuo on jo tälle turvattomalle naiselle muuallakin… Niinkuin nyt täälläkin Sortavalan kaupungissa… Kiljuva jalopeura juoksee jo jokaisen hamekankaankin jälestä…"
Aivan hän jo oli nousta sitä maailman pahuutta vastaan ja päivitteli:
"Täälläkään jos ei vaan olisi kadulla poliisia, joka toki pitää vielä jalopeuroja kurissa, niin ei sieltä ainoakaan akka enää lankeamatta kotiinsa palaisi!…"
Hän oli aivan innostunut, ja ukko oli tyytyväinen.
"Mutta onpaan toki Herra sinut suojellut… Niin jotta … annat toki hameellekin rauhan… Etkä sen jälestä juokse!" hyvitteli häntä innostunut morsian. Se kelpasi.
"Ka… Sitä aina toki yksi vanhurskas Sodomassakin säilyy … minkä nyt Kiihtelyksessäkin, niin että… Että aurinko on aina kuuta kirkkaampi", kainosteli hän ja jo aivan todisti viattomuutensa, ilmoittaen:
"Tätäkin ainutta poikaa… Viisikymmentä ajastaikaa odotin että… Niin että se on niinkuin … paastota ja ruumiillisesti itseänsä valmistaa!" Niin viaton hän on siis vaimoväen suhteen. Asia yhä vain kirkastui. Nyt hän jo alkoi puhua muista ansioistansa. Raittiudestansa hän selitti:
"Ja mitä nyt viinan puoleenkin tulee niin… Se on että siinäkin asiassa… Se on tilkka vähemmän kuin hilkka!" sanoi hän raittiuspuolensa niin tarkasti kuin asian arkuus vaati.
Mutta nyt tarttui taas sängyssä lojuva sulhanen asiaan ja ilmoitti rutosti:
"Sinun pitäisi sitten ottaa akka… Kun sinä vielä niin perin … poikamies olet!"
Se tuli kuin tilauksesta. Sen välityksellä johtui näet ukko nyt kosimisasiaansa, niin että voi ruveta siitä puhumaan suoraan. Niinpä hän ilmoittikin nyt jo avomielisesti:
"Kaa… Sitäpä minä tässä olenkin jo vähä… Niinkuin sinnepäin silmää iskenyt ja… Ja jotta se on … jämpti … Akanoton suhteen jämpti."
Ei hän ollut odottanut, että asia menee näin helposti ja pian.
"Onkin tässä Herra jo minut auttanut viisaammalle puolelle ikää niin…"
Hätäkö silloin on ottaa eukkoa, tarkoitti hän siinä tupakoidessansa. Ei ollut vain tullut vielä sitä otetuksi, kun ei Kiihtelyksessä ollut sopivaa akkaa. Hän morkkailikin sitä selittäessään Kiihtelyksen naisväen semmoiseksi kuin se on:
"Hukan hännästä tehtyjä ovat eikä Aatamin kylkiluusta … koko Kiihtelyksen akat!" ilmoitteli hän niiden kelvottomuudesta. Tarkoitus oli imarrella sillä Hildaa: kohottaa häntä, alentamalla hänen kiihtelykseläisiä sisariansa… Puhe kelpasikin. Siunailtiin jo Kiihtelyksen eukkojen pahuutta. Hildakin jo sitä päivitteli, kunnes hoksasi sulhasensa mieliksi korottaa omaa hyvettänsä ylemmä Sortavalankin toisten vaimojen hyvettä. Siinä mielessä hän soimaili:
"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos on vanhurskastakin, niin että… Juoksevat toiset akat miesten perään niin että… Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi olevan koko Sortavalan akkojen … eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!" siunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi yhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo ihan alistunein mielin hurskasteli:
"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman perukkaa sillä tavaralla… Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin jotta… Jotta liha on enemmän kuin veri!" syventyä töksähti hän liiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa jatkoi:
"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista olla … mutta… Mutta että…"
Oikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:
"Ka-a… Muttahan se aina ennen ettää on…"
* * * * *
Mutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.
Vastuksen hänelle nimittäin heitti taas — ajatelkaa — hänen omasta puhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa vierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka onki olikin kaivellut sisua.
Mutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä naimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä taloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis. Olipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt salavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas sukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.
Mutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli hämmästyä moista näkyä.
"Herrasiunaa!… Niin jotta joko se polttaa ihan piipulla!" siunaili hän silmät pyöreinä.
"Ka-a… Aikansa ratoksi … onhan se aina vähän pihauttanut!" täytyi ukon pakostakin myöntää silminnäkyvä asian osa todeksi. Poika sytytti piippuansa ja väänsi samalla ukkoon epäluuloista, altakulmaista katsetta.
"No en minä mokomaa näkyä!" siunaili Hilda ihmeissänsä, touhusi ja äkkiä kysyä pöläytti:
"Mikä tämän nimi vielä on?"
* * * * *
Siinä se oli nyt se pahin ja arin kohta. Poika jo muljautti ukkoon hyvin pahasti, ja ukko kierteli ylimalkaisella:
"Ka-a… Miksi häntä sanonevat…"
Ja asiaa painaaksensa hän otti ja äkkiä ansioksensa ilmoitti:
"Mutta ei näitä minulla, kuten jo sanoin, ole muuta kuin tää … yksi… Vai mitä sinä tähän arvelet?" käänsi hän senkin puoli tolkuttomaksi kysäisyksi Jysyrisen pojalle. Painuihan siten nimiasia pois puheista.
"Ka-a!" laiskotteli sulhasmies, haukotteli ja arveli:
"Ka eipä sitä viitsi yhtä vähempää laittaa … jos kerran laittaa … lapsia…"
"Ka… Ei…"
Mutta ei sekään sotkenut nyt pahinta. Hilda touhusi, siunaili piipulla tupakoivaa poikaa ja taas tenäsi:
"Niin jotta minkä sinä sanoit tään nimen olevan?"
"Ka-a… Sepä se vain… Se … sen profeetan paljas kaima…"
"Häh?" tenäsi oudostunut Hilda, ja poika jo niiskautti ja ärähti kovin vihaisesti. "Niin jotta mikä kaima?"
Täytyi se siis sanoa. Hän tapaili:
"Ka-a… Se… Tää… Se nyt vain… Se… Habakuk!"
Mutta…
"Elä valehtele!" ärjäisi silloin poika kuin pistetty. Ukko ihan sekoittui.
"Ka!… Perhana!… Niin jotta mitä sinä nyt … kiroat!… Kehno!" tapaili hän pojalle kuin pökertynyt. Mutta poika vain tiukkeni, sillä hänhän ei sietänyt nimeänsä. Koko talo oli kohta kuin toiseksi muuttunut. Sulhanenkin vääntäytyi jo sängynreunalle istumaan.
"Vai valehtelet!" yritti ukko ynseänä puolustautua, mutta poika ärjäisi synkkänä:
"No valehtelet kyllä!"
"No!… Kehveli!"
Suututti se tenava. Pilaa tässä vielä koko naima-asian. Mutta se vain yltyi:
"Itse olet Habakuk!" uhitteli se. Hildan pää oli oitis pyörällä ja silmät suurina.
"Tuommoinen se pahus on!" hätäytyi jo ukko siinä morkkaamaan poikaansa Hildalle. "Sanoo jotta minä tässä valehtelen ja… Ja jotta se on se … vörklööri…"
"No valehtelet kyllä… Ihan kaikki valehtelet!" yltyi poika ja tolkutti umpimähkään kuin älytön:
"Valehtelet jotta lehmät löllöttävät … ja jotta on kontu ja…
Säyneet ja… Ihan kaikki valehtelet…"
Itku jo pakkautui kurkkuun. Ukko pökertyi miltei älyttömäksi.
"Kehnon elävä!" kiivastui hän ja koki väittää:
"Minkätakia minulla ei olisi kontua… Kun on ihan oma perintötalo ja … manttaaliin pantu vielä ja…"
"Mutta eipäs ole!" ärjäisi poika keskeyttäen. Ukko joutui jo pois suunniltansa.
"Elä kiroa kuule, paholainen!" ärjäisi hän ja uhkaili:
"Tahi kun otan remelin vyöltäni ja sillä voitelen niin."
"Otappas… Tokko uskallat!"
Ja Hildan poikakin pääsi nyt rohkeuteensa käsiksi. Sillä nähtyänsä nyt Habakukin saaneen isästä lisävihollisen uskalsi se jo irvistää ja härnätä:
"Habakuk… Haba… Haba… Habakuk!" ilkkui se.
* * * * *
Mutta silloin iski Habakuk nyrkkinsä pojan niskaan ja ärjäisi synkeän:
"Elä hauku!"
Ja siitä se alkoi. Pojat tarrasivat käsiksi, mutta Habakuk siinä enimmät antoi. Hildan poika parkui. Äiti repi sitä nujakasta eroon, siunaili ja sadatteli ja lopulta jo hätäpäivissänsä rähähti isälle äkäisen:
"Ja… Etkö tule sinä kakaraasi kurittamaan!"
"Saakeli!" oli ukko valmis, varsinkin kun itse morsian nyt käski.
Kiireesti päästi hän vyöremeliänsä kuritusaseeksi.
Kiireesti mutta myöhään. Poika näet huomasi ajoissa vaaran ja syöksyi kadulle että kintut vain vilahtivat ovessa. Mutta ei isäkään nyt hellittänyt.
"Minä sinulle, kehno, annan!" uhkaili hän sekä kostonhimoisena että myös morsiantaan miellyttääksensä ja niin riensi pojan jälestä antaaksensa sille kuria, kuten morsian oli vaatinut. Alkoi lyhyt kilpajuoksu.
"Se tappaa… Se tappaa… Ukko tappaa!… Voi, voi!" parkui edellä painava poika kauhuissansa. Paikalla osui olemaan poliisi. Se luuli asiassa olevan toden hätänä, tarrasi ukon niskaan, ja niin siitä alkoi kulku poliisikamaria kohti.