XIV.
Sattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan iankaikkiseen umpikujaan.
Hullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä ahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan Kiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis sieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne. Pöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.
Ja tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä poikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa ja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.
Ja hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä nimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa, ja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa housuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.
Ne vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta mitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko pelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja viisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin. Kärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:
"Sin' oot tainnut joutua kiinni!"
"Ka!"
Ei siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja tovin kuluttua jatkoi, selittäen:
"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin näin … vankikomennossa."
"Ka!… Vanki-…"
Ja koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.
* * * * *
Ajettiin. Körötettiin.
Mutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko näet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei taipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:
"Mitäs sinä itse menit veneesen!"
Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille selitti:
"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin pyllöttämään niin… Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"
"Mutta eipäs nuljauttanut!"
"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.
Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta. Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:
"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka … miehen velliin oikean suolan panee… Akka nimittäin…"
"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus…"
Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:
"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin … silmän tähtäimellä, mutta…
Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen…"
"Ka" … myönsi Löppönen, ja ukko selitti:
"Ka niin… Huonomman parempaan että… Niin että… Herran viisaus ilmoitettaisiin."
"Ka", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: "Kauppahan se on se joka … pääkapitaalille korkoa kasvaa…"
"Ka… Niin… Akkahan se", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa, ynseillen:
"Mutta tää pojan jukero vain … jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei sitä tarvita… Koko akkaa!"
"No eikä tarvita!" tenäsi poika oitis vihaisena.
Ja taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa järkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei kuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:
"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?… Mitäs sinä siihen sanot?"
Poika kiivastui.
"En mitään!" ärjäisi se.
"Et mitään!" matki ukko ja jatkoi:
"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta pois niin?… Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?"
"No olisi kyllä!" yltyi poika.
"Pahus!" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:
"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?" tiedusti häneltä ukko, siten tavallaan poikaansa vastaan apua anoen.
Ja Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:
"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?"
"Ka…"
Ja taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:
"Ka… Olihan se Aatamille koko rysäys… Kun yhtäkkiä siepattiin kylestä luu!"
"Noo!… Nyt sen kuulet!" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja lisäsi kutittelevan:
"Mitäs nyt sanot!"
Ja totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja rauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:
"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä taas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta… Jotta sitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten, niin jotta…"
Jotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein varmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään sen tokaisi lopun:
"Niin jotta se on… Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on."
"Ka-a!" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:
"Ka niin… Niin jotta se on … yhtä luuta vähemmän Aatamin kylessä…"
"Ka… Niin… Yhtä…"
"Ka yhtä!"
Ja voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:
"Niin että nyt sen kuulet jotta… Jotta se on kylkiluu… Hunslumperi ja kylkiluu jotta se on", tenäsi hän.
Ilmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja valmistuttuansa todisti:
"Ka se… Hunslumperi!"
"No!"
* * * * *
Tultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.
Ihanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki mustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon. Varsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden muodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.
Mutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat vallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä. Siihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä nyt tuleva oli.
Mutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja kyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.
Mutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän tunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun nimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen taloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut ryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista ruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun nyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän pelkäsi jotain outoa tapahtuneen.
Ja oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla painaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:
"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?"
"No… Eipä tässä erikoisia … kipuja."
"Ka."
Ja taas koki ukko, hapuillen:
"Ka, niinkuin sanottu niin… Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin voimallisempi ja…"
Vallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut tulemaan vahinko!
"Ka niin!" jatkoi se kokien taas, "Niin että viisaus vanhurskautta ja… Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!" upposi hän siinä pulassa yhä syvemmä viisauteen.
"Jaa-a… Massinen…"
Ja hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:
"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!"
Ja hän silmäili.
"Syytetään…" luki hän, "on ajanut poikaa … sanonut … antavansa selkään … ynnä… Nähtävästi… Hm… Sairastaa… Habakuk-ideaa ja…"
Se oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se selvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä hyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:
"Eihän siinä mitä hulluntekoa… Jos nyt pojalle vähän patukkaa antaa… Päinvastoin!"
"Ka!" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:
"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja… Sitten tää poika itse vielä yhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei… Niin jotta kuria ei saa enää isä pojalleen antaa, vänkää…"
"Ka-a… Minkäs takia sitä ei saa… Kun vaan järkevästi antaa!" rauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt itsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa puheli hän:
"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta… Kurituksen puutetta se kituu ja…"
"Ka… Mutta…"
Ja hän tutki syytöskirjaa edelleen:
"Lato… Polttanut ja…"
Mutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja hyvillään puhelikin ukko:
"Mutta oli se aika kokko… Kun se palaa lekotteli keskellä Herran kirkasta päivää!"
"Mhyy!… Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!" kuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi niiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:
"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee…"
Aivan hän vetosi omiinsa ja puheli:
"Tääkin minun pojan-hunsvotti… Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti päivässä patukkaa, kun… Eilenkin rietas… Olivat löytäneet pappilan ryökkinän tekotukan ja… Sitoivat, hylyt, sitte sen letin piiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita…"
"Ka!" myönsi ukko ja jopa selittelikin: "Niin jotta se on aina se Eevan tukka se… Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta… Hamasta Aatamista asti…"
Vallesmanni miltei mietiksi:
"Jaa no… Hm!"
"Ka!… Niin!… Heiluilailee…"
* * * * *
Niin.
Mutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja juuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli… Sitä hän ujosteli ja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat niin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat housut.
Ja juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti ja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:
"Ja … sekä että … hm!… Ynnä alastomana… Ilko-alastomana…
Hm!…"
Ei voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:
"Ka… Tuota jotta… Niinkuin jo sanoin, niin se on… Se on… Peruna aina on potaattia parempi!" tokaisi hän muun puutteessa ja…
Ja taas vain luki vallesmanni:
"Sekä ynnä… Ettei myös… Ja että sen jälkeen… Hm!…"
"Ka… Potaattia parempi ja… Niin jotta… Jotta Kiihtelyksestähän se on kaikkinainen viisauskin kotoisin…"
Mutta turhaan! Toinen vain luki:
"Sen jälkeen … hm… Että hän… Ynnä vaatteet ja… Housut… Hm!"
Ja vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:
"Ka täällä on vain kirjoitettu, että… Että nää housut?"
Vaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.
"Niin jotta mitenkäs se on se asia?" tiedusti hän jo ikäänkuin kiirehtivästi.
Nyt yskitti ukkoa.
"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?… Kun täällä protokollissa se seisoo?" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta vaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.
"No?"
"Ka… Tuota!" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:
"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?"
"Ka… Näkyypä tässä olevan."
"Tuota!… Ka!"
Mutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan yli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta lukea, ja puheli:
"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta… Onkohan siinä sentään jotta … housut…"
Varkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin omituisille eleille.
"Niin että?"
Hän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin kirjoituksentaitava ilmoitti:
"Eikös tässä seiso jotta… Jotta niinkuin … kuitti?"
"Ka… Mutta se on tässä… Ne housut!" oikaisi vallesmanni osoittaen aivan toista kohtaa.
"Tässä… Jotta housut."
"Ka!… Mutta!"
Sillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja siinä pulan pakottamana arveli:
"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä… Niin jotta sopiikos se housujen puustaimeksi?… Ässä?"
"Ka… Mutta sepä kun onkin 'hoo'", lohdutteli häntä vallesmanni.
Täytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:
"Ka… Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta… Jotta se on siinäkin tää nyt… kuitti."
Ja taas hän koki:
"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta", sotkeutui hän asiaa sotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:
"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön käsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal' antakoon, herra katteini!" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman hänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa tilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.
Ja taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni toki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti suoraan, vieläpä selitti:
"Ka kun ne hylyt… Nää omat housut… Niin jotta jäivät rannalle kukkumaan…"
Pahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi ristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:
"Ann' olla!… Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin … on kuitti!"
"Ka!" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä noloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:
"Niin ja … siksi toisekseen niin… Ei tarvitse maksaakaan, kun minä toisella lykykkäämmällä reissulla … otan eukokseni koko akan!"
"Ka… Paraspa se on niin!" hyvitteli häntä vallesmanni. Ukko miltei innostui:
"Ka!… Paras ja… Ja niin jotta lykykäs mieshän minä sitten lopullisesti olen … näissä naima-asioissani", koki hän, siinä omituisessa olossansa, kovin alas laskenutta naima-asiaansa yhäkin kohottaa, tupakoi ja arveli:
"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy usko…"
Kaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta onnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:
"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa … tek' reistuuta, mutta…
Lopulta sitte laukesi."
Aivan hän siitä ylvästyi jo:
"Ka niin… Laukesi… Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta… Kun onni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin… Paikalla olivat kantit kellellään!" kehaisi hän.
"Hm!"
"Ka… Niin!… Niin että se on aina onni se… Se joka sitte pilliin pirauttaa…"
Ja niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko Massista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut vallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat Kiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen naimajutusta.