XII.
Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?
En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni siihen syventyä voi…
Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle…
Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on…
Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan…
Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien…
Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.
Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina…
Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja iankaikkisesti rukoileva olen…
Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä, kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina, ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.
Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.
Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.
Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja
Stefaan kysyi lyhyesti:
"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?… Seebako?"
"Niin."
"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?" ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.
"Mitä?… Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.
"Jollet, niin… Ilman sinuakin lähden!"
Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä en koskaan enää luoksesi palata voi."
Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.
Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa
Jerusalem ja Samaria ja koko maailma…
Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.
Mutta sittenkin!
Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?
En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä keveästi kuin aina ennen…
Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä ja kaikkensa.
Mutta hei vaan. Ei se enää auta!
Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa. Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi kertoa:
"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin… Ja tiedätkö miksi?"
Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:
"Naisen tähden!… Rakkauden. Pyh!"
Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä, mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen elämään.
"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.
Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä houreen, hullun toivon:
"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.
"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.
"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!
"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te…"
Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia vastaan.
Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt teille.
"Tule, Saul, ystäväni!… Jatkamme matkaa!"
Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista
Messias-petturia vastaan.
"Hevosemme ovat levänneet… Tule!"
Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön, joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa mistä sai.
Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.
Ah!
Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.
"Mutta mitäpä niistä… suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren kaupunkiin.
* * * * *
Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!
Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.
Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.
Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen alistumisen rauha.
"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää! Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy eloton ja iloton rauha.
Miksi siis surisin!
Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.
"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä, alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut. Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.
"Te käteni!… Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.
Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin. Muiden nähden hän aina hymyili.
Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:
"Lea!… Mikä sinun on, ystäväni?"
"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea leikiksi panna:
"Ne ovat vain nämä minun silmäni… Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän samaa surullista hymyä hymähtäen.
Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.
Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!
Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta, ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla hellyyttä isäänsä kohtaan.
"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin tähden…"
Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi häneen hellästi, surullisena, ja pyysi:
"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!"
"Riemuiten, isä!" Ja hän luki:
"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun edessäsi.
"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun huutoni puoleen!
"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki helvettiä jo.
"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista."
Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!
"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä", todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli lohdutusta:
"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle… Sinä ravitset minut… Et Sinä hylkää minun sieluani helvetissä… etkä salli Sinun pyhäsi turmelusta nähdä."
Miten luottavaa! Miten turvallista!
"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:
"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!"
* * * * **
Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat loitompana, vaatteet viinistä punaisina.
Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi, kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.
Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi isältänsä hän kysyi:
"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta… Niin että milloin uskot Hänen tulevan?"
Isä mietti.
"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!"
"I-isä!"
Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja tyynenä jatkoi:
"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä… Ah minun rintaani ja yskimistäni!… Sillä…"
Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!
"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja jo-jos…" tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään… vaikkapa niin, että täytetään se, niin me… me, lapseni, jäämme köyhiksi… si-sillä… sillä toivo on enemmän kuin sen toivon täyttyminen meille."
Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo on minkään arvoinen ollut.
Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.
Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran väsynyt suru.
"Niin, lapseni… Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme onneksi… Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:
"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos…"
Jos lähettää meille Messiaan.
Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär. Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa minua.
Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin pian sammuva katse.
"En minä ymmärrä, isä."
Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen hän selitteli nyt heikosti:
"Meille… meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä… näin", jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista … Se… se estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta…"
Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse oli kiintynyt johonkin ylös.
"Jos se luvattu Messias tulisi… jos Hän olisi kaikkien kansojen
Herra, niin…"
Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi siihen perheeseen.
"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti lujasti:
"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti. Amen."
Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.
Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria leikkivät lapset.
Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen puun alle ja…
Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen soi.
Vain siellä etäällä… siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan uinuvaan, haihtuvaan sineen.