V.

Ja nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan täydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu luonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti, mutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.

Siinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne veti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina ilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut ruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli vallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.

Mutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa henkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko maailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena, Mikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma tamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt, kasannut kiven kiven päälle.

Eikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän huomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä tultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen päässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen synkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä pestessään:

"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?"

Ei vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään "onnenhyrrä" ja muu. Juuri se "onnenhyrrä" se nyt siinä kummitteli. Karoliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun kanssa ja puheli:

"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä…
Kaksi päivää teki sille entiselle rovastille."

Ei ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin yksin puhuja:

"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!… Ikään kuin näille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!"

"Ka!" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista sanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos. Sekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen kiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!

Mutta oitis palasi Karoliina.

Hän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin "kah"-sanaa, tuli uteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:

"Mitä sinä arvelit sanoa?… Kun jo sanoit: 'Kah'."

Ja nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi, pistävästi jauhoi hän:

"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä… kun tässä niin kurjaa on."

Siitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran alkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis hämmästynyt.

Ja niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti. Jussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan, toisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä aiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän olisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella — mutta ei vain muiskata, herra paratkoon! — niin olisi mies kai sulanut kuin äksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin pohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma vaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!

* * * * *

Ja niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä. Jussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla miehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:

"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!… Joko se nyt luulee minun sen hännässä lentävän!"

Kaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain mustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan, tekeytyi hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja pistellä.

Ja hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää malttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:

"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä leivissä, eikä tuo vielä moista… kun tää jo ensi päivänä!"

Mutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin voitto. Ilkeästi pisti hän:

"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin olisit ollut tähän tulematta."

Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa, nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:

"Kun… kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka
Hyväkkään jälestä!"

Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten, aikoen mennä aitaa korjaamaan.

Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi nauttien:

"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa kivikko-ahoja myöten."

Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat. Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:

"Laulakoon… laulakoon vain Hartikaisen poika… Kylläpähän, kun kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen, älyää mitä se muksu maksaa."

Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja jatkoi ilkkumistaan vannoen:

"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja kuka ei."

Tiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena kulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja alkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki seisoikin vielä aivan keskellä tietä.

Ja silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko maailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain ja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia kohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan lienee hän siinä astuessaan uhitellut:

"Puske nyt, jos uskallat."

Rauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:

"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en väistä!"

Ja hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla Sarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja syöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen esimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan yli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä omituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

* * * * *

Niin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli ahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty äkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen karjan isännyydestänsä.

Siinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui hänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään Hartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen juonitella:

"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista miestä ojaan kupertaisi… Kun se sillä mullikallaan kehui!"

Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen, ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:

"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."

Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää säikyttääkseen vihaisen:

"Häh!"

Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs jo kohona.

Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:

"Nyt… Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"

"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat paukkuivat poikki ja metsä ryski.

"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja ärjäsi minkä jaksoi uuden:

"Hä-äh!"

Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos suustansa:

"Me… me… me… metsääkö sinä hu… hu… hu… hutkit?"

Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:

"Olin o… oo… oo… o… ongella ko… koko pä… pä… pä… pä-päi… päivän… Pä… pä… pä… päivän!" korjasi hän vielä viime sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen halveksivana:

"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."

Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.

"Mi… mi… mi… mi… mitä!" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan oudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan tuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:

"Ka si, si, si, si, si, sitä!"

Nousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla synkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:

"Pa… pa… pa… pa… pa… paholainen!"

"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua", pisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti siitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä olallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen lähtiessänsä:

"Minä lähden po… po… po… po… po… pois!"

"Popota, popota vain matkaasi!" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä, halveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys, Rämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän taas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin joutunut ihmismieli.

Tovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas ryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.

* * * * *

Päivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat jo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä. Varikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän painoi kotiansa kohti.

Ja mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän äkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta toki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä hän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä "onnenhyrrästä", sydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:

"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon pää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!"

Eikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen pihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan, vaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä sovitteluja, odotti, mutta turhaan.

Vihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta sytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon vankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen niin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle paikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.