II.
Saloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.
Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen isänsä lähtöä "Polvijärvelle." — Iso eväskontti selässä polki hän nyt kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän oli vain siellä peittänyt havukasaan.
Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain saada kiinni ajatuksen päästä…
"Olihan sitä jo siinä eilen…"
Ajatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.
"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.
"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun ja…
"Se on jo vanha ukko… se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää kilpakosijaksi. — "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.
Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille on muutenkin onnistunut saada poika… Tää nyt, minä!" venytteli päässä ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti. "Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut, niin että…"
"Se on ollut aika vesa nuorena… Tää isä-ukko!"
Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.
* * * * *
Miten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa syyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain viherjöivää, äänetöntä unta.
Ei ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän heittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.
Aivan siinä lähettyvillä istui korpikoivun latvassa lihava metso.
Haukotutti —, ja yhä pakkasi päähän halu ajatella sitä naima-asiaa.
"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!" ihastui hän jo siinä selällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: "Kun nyt vaan läpäiseisi tään rippikoulun!"
"Ja miksikäs sitä ei läpäisisi!"
"Varsinkin jos… Jos osaisi lukea!"
Mutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut varma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.
Taas haukotutti.
"Mutta, — ho-hoi!" haukotteli hän keskeyttäen: "Mutta jos minä olisin pappi, niin…"
Tavattoman hautova se ilma nyt olikin.
"Niin…"
Ei se nyt vaan selvinnyt, että mitä sitten, jos hän olisi pappi:
"Niin…"
Ajatuskyky pötkötti vain päässä laiskana. Unetti jo ja oli hyvä olla.
"Niin…" Ja, miten liekään osunut, niin nyt se onnistuu hänelle:
"Niin minä osaisin lukea". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin karkkosivat.
"Osaisin lukea ja…"
Näppiä hän löi sitä ajatellessaan ja intoili:
"Saakeli vie!"
Hän innostui niin, että nosti ketaransa pystyyn ja vannoi:
"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin että…"
"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos messuaisinkin".
Ja niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että korpi raikui:
"Juur hirmuisesti pauhaa
ja soittaa pasu-u-na-a".
* * * * *
"Ka!… Pekkako se!… Sipperi!… tää veisaaja!" keskeytti hänet eräs ääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen Ville se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja — elä helkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut tapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko oli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.
Sekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen rippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi ujostutti se veisaaminenkin.
"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?" tiedusti ymmälle joutunut isä
Villeltä muun puheen puutteessa.
Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:
"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?"
Mutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:
"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?"
Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:
"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?"
Ei hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.
Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti taas:
"Entinen… entinen on tamma… Ja ikä hampaan mukaan!"
Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:
"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, — jos kuka lyö rahat pöytään?"
Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole. — Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä, vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.
"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!" innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti kuten asiantuntija konsanaankin:
"Niin on — kuin näkyy!…"
Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei tääntaivaallista.
"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:
"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä vaan kohtuhinnasta hänelle!"
Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin alkoi tarkastella hevosta tuota — ostajaa varten.
"Sata markkaa!… Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!" ilmoitti Pekka äkkiä.
"Ka… Tuota… Ptrshui, kun — sylettää", hapuili Ville sanoja.
"No kymppi lisää!… Nyt elä tingi!" innostui Pekka ja löi tammaa rennosti lautaseen.
Mutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä varsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin ajatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja Pekka selitteli nyt isällensä:
"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime kesäistä velkaa… Niin en poikennut järkiään suotielle!"
"Ka!" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin erottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka jättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan opinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.