V.

Oli kulunut joku päivä.

Nyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä näinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta tulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä suututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.

Ja nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille, juuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti Jönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä hetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon pääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki talonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.

* * * * *

Ja niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti tosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa ollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan juonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:

"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun tietosi ollut oikea."

Kintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:

"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava… Niin että elä luule, että se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen jälissä juoksemaan."

Hän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän sen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti perillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää asiaa ja lisäili:

"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä… Et tiedä, että sulttaanilta vaatii sitä usko."

Hän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin harmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan ylettömäksi pääsemästä hillitä.

"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!" pääsi häneltä lopulta kuitenkin äkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:

"Sinä vain kalastat uskolla."

Se oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja jatkoi halveksuvaa:

"Minä olen jo uskon hylännyt… Niin että kun ihminen kerran kuolee ja luut lahovat, niin ei se enää ylös nouse."

Hän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa puoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni harmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:

"Koetahan!… Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!"

Ja ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä kiirehtiessään jatkoi:

"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua… Voi esimerkiksi juopon miehen eteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies."

Ja hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki siinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:

"Koetahan eikö kummittele!"

Se oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku siitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän jo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:

"Sinä, Jönni, sorrat!"

Ihan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja jatkoi:

"Sinä olet jo oikea porvari… Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!
Ja kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun."

Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.

Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi ylösnousemiseen.

"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.

Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:

"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."

Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.

* * * * *

Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.

Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:

"Hankku siinä… Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui oitis ja jatkoi:

"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun kokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin sulttaanin."

Ja niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa, peräsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä epäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:

"En minä mikään mormooni ole."

Ja Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:

"Minä vain vakuuden vuoksi."

Ja alkaen rauhoittua hän selitti:

"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly… Kun sitä — löylyä tarkoitan — lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja huomaamatta se myös haihtuu."

Ja taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi, ja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:

"Minä olen ankara etsimään."

Valitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana jatkoi:

"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun ei ole sattunut sopivaa löytämään."

Hän muisteli niitä asioitansa ja selitti:

"Ensin — nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli heiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen Änkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti, niin eihän siitä mitä tullut."

Eikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja samoin ilmoitti Jönnikin:

"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut."

Viaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän oli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan ostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät maamatkat Punturin taloon.

* * * * *

Ja täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä Pitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet pitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja laiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa kuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli lapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut, elätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän aherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita, hankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin, olematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten Jönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa teoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa aivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.

Ja niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja laihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi lyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:

"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon metrillä mitaten."

"Ka, onhan tätä", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja
Jönni jo kysyi:

"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?"

Ja Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja ilmoitti:

"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi."

Ja niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin eräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän ostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö nimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille yhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja pullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä. Naukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita sadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon samaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät, oikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön osoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:

"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin lotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla kaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin myötävänä."

Sitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan rahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui uudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:

"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen tällä haavaa yksinomaan rikkauden perään." Rikkautta etsimässä, hän tarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen kuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki täällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili noita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa sieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan runolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:

"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa", alkoi hän. Mutta ei siitä sen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin toisin puhuen lisäsi:

"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että… mikä turulla tulee, sen pitää myös turulla mennä." Toreja, niitä Helsingin toreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä ja niiden elämästä runoili.

Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa, niin hän äkkiä puheli:

"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan… Sitä jo silloin eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.

Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti, eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä seikkailuansa.

Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan osui lausumaan:

"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."

Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:

"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."

* * * * *

Mutta suollamme kertomusta edelleen.

Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka painosti kiinnityslainan lisänä.

Ja niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla tilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen hintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista kohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän toivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse hintaa.

Mutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut eikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain viivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että Lundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei Lundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen itaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti vaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa nauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla liioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin pitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli maakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne todellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta silti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.

Ei siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen pukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.

* * * * *

Ja nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen omituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät, silinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi tupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos Lundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin kansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin arkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.

Niin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt puhelun arvellen aluksi:

"On tässä iso tupa."

"Ka", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:

"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään."

Ja niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa asiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:

"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?"

Hinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella, milteipä kiellellä.

"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole… Paitsi minkä tää akkaväki on ruvennut vähän siitä puhumaan", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta kun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:

"Kukas tää vieras on?"

Ja Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan vaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos Jöns Lundbergiin. Hän kysäisi:

"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?"

Tietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:

"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan… Korvakuulolta nimittäin."

"No", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa olevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin ajatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä töksähti sen johdosta tuohon "no" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin toisesta asiasta puhellen:

"Mutta mitäpä niistä… Kauppaneuvoksista ja muista… Samoja kuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme."

Mutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on kauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen kauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei todellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä väkevämmin ja puheli:

"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua."

Emäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi imaisi savut ja lisäsi:

"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan loistaa."

Jönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä ja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa, jota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo kehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui maalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:

"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia puretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät."

"Ka", ymmärsi Punturi "kauppaneuvoksen" puhuvan omista laivoistaan ja lasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:

"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on."

Ja talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan liikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia, niin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.