XX.
Ja nyt alkoi Jönnin elämä valua entiseen uomaansa. Hän möi jonkun ajan kuluttua ruumisarkkunsa, joi rahat ja alkoi taas tasaisesti ennallaan elää.
Mutta sitten alkoivat ne metsäyhtiön herrat vaatia Jönnille rangaistusta ainakin petosyrityksestä. Heille kun se oli aiheuttanut menoja. Mutta kun he yrittivät, niin huomattiin Jönnin olevan lain mukaan kuolleen, ja lakimiehet ilmoittivat:
"Ei kuollutta voi oikeudessa vioistaan syyttää. Laki ei sitä salli."
Ja kun prokuraattorinviraston päätöksestä, joka on korkein, ei voinut vedota, niin täytyi luopua asiasta ja Jönni jäi kuolleeksi.
Mutta siitä hänelle koitui harmia. Toveritkin näet sillä aina härnäsivät ja sanoivat lastin purattajille että:
"Ei kuollutta saa työssä pitää. Siitä on sakko."
Siitä pula. Elävän oikeudet voi kuolleeksi julistetulle myöntää ainoastaan hallitsija, jos sitä anotaan, mutta se olisi maksanut sata markkaa.
Mutta taas auttoi kauppaneuvos kaimaansa, maksoi nuo sata markkaa, ja Jönni anoi hallitsijalta saada vielä elää ja saikin sen oikeuden armosta. Sitä päätöstä hän nyt uskollisesti odotteli.
Ja sitten heltyi kauppaneuvos kaimansa kohtaloista vielä niin, että puheli:
"Sinä, Jönni, pelastit henkesi suuresta vaarasta. Sinun pitää saada hengenpelastusmitali."
Ja hän hankki sen mitalin Jönnille, Voi hän, vaikutusvaltainen pohatta kun oli. Mutta Jönni esteli. Hän puheli:
"Hankulle se sopisi paremmin. Hän pelasti minut kahdesti."
Ja kauppaneuvos hankki hengenpelastusmitalin Hankullekin, ja he kävivät molemmat mitali rinnassa ja olivat ylpeät siitä.
Ja silloin hän joi oman itsensä. Kun näet tuntui, että on hengenpelastusmitalin saamisen johdosta välttämättömästi pidettävä pidot, eikä ollut rahoja, niin hän keksi keinon: kun yliopistoon ostettiin ruumiita leikkausta varten, niin hän möi ruumiinsa siellä leikattavaksi kuoleman jälkeen, koska jo oli kerran ennenkin leikattu.
"Kun kerran tuli juoduksi kirstu, niin menköön sisuskin kuoren mukana", puheli hän kauppaa tehdessään. Hän sai sata markkaa ja piirsi puumerkkinsä kauppakirjaan. Ja piti komeat pidot, päätti joka pennin. Ja niin ei hänellä, niin paljon kuin olikin etsinyt, ollut kuollessaan enää omaa ruumistakaan. Sitä hengenpelastusmitalinsa kemuissa juodessaan ja muistaessaan, että oli ruumiinsa myönyt yliopistolle, hän puheli:
"Sielläpähän on yliopistossa sitte opissa. Niin että osaa sen kurssin käytyään tulevassa elämässä olla ja elää paremmin kuin täällä osasi."
Ja silloin, kekkerien jälkipäivänä, saapuivat paperit, joissa Jönnille myönnettiin hallitsijan armosta oikeus vielä elää. Mutta kun ne olivat saapuneet, sanoivat toverit:
"Se tuli nyt jo liika myöhään… Kun sinä jo möit ruumiisi, niin sinulla ei ole nyt ruumista millä elää."
Ja Jönni myönsi asian niin olevan ja siksipä hän ei vienytkään enää papereita papinkansliaan, että hänet olisi voitu merkitä elossa olevaksi, ja niin kulki hän papinkirjoissa edelleenkin kahdesti kuolleena ja oli siitä iloinenkin, sillä hänen ei nyt tarvinnut maksaa henkirahaa, kun hänellä oli ainoastaan henki, vaan ei ruumista. Ja nyt kun kaikki oli mennyt, puheli hän miljoonamiehenä olostansa, muisteli:
"Miljoonia sitä minäkin jo liikutin." Ja kun sitä asiaa toverit pohtivat, niin hän alistui tuloksiinsa tyytymään, puhellen:
"Samahan se kummin päin miljoonaa liikuttaa: kokoaako vaiko riepoittaa, yhtä hyvin sitä on miljoonamies."
Ja hän aivan selitti:
"On se laivamieskin laivamies, seilasi etelää tai pohjaa kohti." Ja kun hän ei itseänsä kiinniottaessaan ollut itsellänsä voinut ansaita sitä puolta miljoonaa, niin hän tyytyi ja selitti:
"Sainhan minä sillä — veijarilla — toki sitten kiinnisaatuani yliopiston palkinnon, sata markkaa." Ja toverit myönsivät, että hän on ollut taitava etsijä, ovela salapoliisi ja reilu miljoonamies miljoonaa riepoittaessa, jota todisti sekin, että hän oli saanut sen niin tarkkaan riepoitetuksi, että ei ollut enää omaa ruumistakaan, miltä kuolla ja mistä ruunulle henkiraha maksaa.
Mutta sitä hautaristiänsä ei Jönni missään vaiheessansa juonut, kuten oli nyt kuolemansa jälkeen ruumiskirstunsa ja kaiken muun ryypännyt. Hän säilytti sen visusti Hankkua, pelastajaansa varten, johon hän oli nyt entistä alttiimmin kiintynyt, ja kun Hankku sitten kuoli, niin hän pystytti ristinsä niine kirjoituksinensa, niin että siinä ilmoitettiin Hankusta: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi, Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."
Mutta sikäli hän oli muuttunut, että ei kieltänyt enää ylösnousemusta, kävi kirkossa ja ehtoollisella. Vakavana syötteli hän nyt ystäviänsä, pulukyyhkysiä, joihin hän oli nyt kiintynyt entistä hellemmin, ja todisteli siitä miljoneeriksi tulosta muille että:
"Se on vaikea asia… Kun sitä ei nuorena ole alottanut jo kymmenvuotiaasta, kuten kauppaneuvos Lumperi."
Tosissaan hän sitä puhui ja varoitti:
"Ei pidä yrittää miljoneeriksi! Siinä voi tulla köyhälle konkurssi."
Hän muisti, miten kovalle se oli ottanut, kun hän sitä yritti, ja hän selitti:
"Jos on miehellä oikein miljoonamiehen luonto, niin miljoona ei ennätä läpikään käydä… Menee jo ennen kuin on tullut."
* * * * *
Ja sitten tapahtui yhä ja yhä uutta, joka ikuistutti Jönnin, tuon taivaanlintusen, suorastaan kuolemattomaksi.
Sillä Janne Limperi oli kuullut Jönnin vaiheista ja ihastunut niihin ja hänen elämänaatteeseensa. Hän oli etsinyt Jönnin, hurmautunut hänen vaiheistansa ja tuosta hänen vapaasta elämänaatteestansa, kuten aina salapoliisiromaania lukiessa ja kuten ihastutaan kaikesta iäisestä. Kurillaan hän sen kaiken tosin alkuaan teki, mutta leikistä tulikin sittemmin tosi.
Ja niinpä osti hän Jönniltä sen nimen käytettäväksensä Jönnin kuoleman jälkeen. Hän maksoi siitä kolme markkaa ja Jönni joi ne. Sittemmin Janne vajosi Jönnin jälille ja oli Jönnin kuollessa jo valmis nimeä perimään, ja toverit sanoivat Jönnille, että hän joutuu nyt taivaanvaltakunnassa irtolaiseksi, kun hänellä ei ole nimeä.
Mutta ei Jönni hätäytynyt. Hän puheli:
"Minä rupean siellä etsiväksi poliisiksi ja etsin oman nimeni. Kun olen jo ajassa siihen toimeen harjaantunut." Ja niin oli hän varannut itsellensä taivaanvaltakunnassa jo vakinaisen viran, ja siitä toimesta kirjoitetaan vielä monta ihmeellistä kirjaa. Janne Limperi harjoitteli itseään Jönnin toimeen Kotkassa, jossa poliisit häntä kantoivat, kuten Nuutinen Jönniä, ja hän oli jo muuttanut nimensäkin Janne Limperistä Jönni Lumperiksi, jonka nimen oli Jönnilta ostanut.
Ja kun toverit johtuivat puhumaan Jönnille siitä, että hän on salapoliisina etsinyt omaa itseänsä, niin hän selitti:
"Johan minä sitä silloin aina sanoin, että se veijari pyörii varmasti ihan minun silmissäni, vaikka minä en sitä vain huomaa."
Ne toiset kyllä aina pyrkivät tekemään pilaa ja sanoivat:
"No nyt sinä sitten löysit itsesi… Sen suurhuijarin."
Mutta ei Jönni siitä pahastunut, vaan puheli tosissaan, vakaana:
"Ka sitä ei ihminen löydä omaa itseäänkään, jos ei sitä ahkerasti ja kaikilla kujeilla ja keinoilla etsi." Ja varmasti hän lisäsi:
"Mutta minä kun etsin, niin nyt minä tiedän, että minä olen se. Näen kuin peilistä. Ja mitä sitä muuta tarvitseekaan."
Ja silloin toverit hänelle taas filosofeerasivat, tekivät hyväntahtoista pilaa. Kun hän etsiessään oli oman ruumiinsakin jo juonut, niin he nyt puhelivat:
"Ja nyt kun sinä löysit oman itsesi ja sait vielä sen lisäksi armossa luvan elää, niin sinulla ei ole enää omaa ruumista, millä elää ja juoda, ja minkä rinnassa henkesipelastusmitalia pitää… Kun jo möit ruumiisi yliopistolle ja joit. Eikä nimeäkään ole."
Sen myönsi Jönni ja selitti vakaana:
"Ka ne ovat etsiessä… niin itseään kuin muutakin arvokasta katoavaa etsiessä menneet kaikki… Niin ruumis kuin muukin."
Mutta ei hän surrut. Olihan hänellä toki oman henkensä pelastusmitali, jos kohta sitä täytyi nyt kantaa vieraalle myödyn ruumiin rinnassa, mutta hän alistui ja puheli:
"Henkihän se on kuitenkin enemmän kuin ruumis. Ja ruoka tarpeellisempi kuin itse vatsa." Ja kun joskus kevytmieliset häntä härnätessään häneltä vieläkin kysyivät: "Onko Jönni jo löytänyt itsensä?" niin hän ei suuttunut, vaan vastasi:
"On." Ja koska hän oli sen Jönnin itsensä jo juonutkin, niin hän selitti:
"Löysin ja join suuhuni hautoineen päivineen. Niin että nyt on Jönni lurjus varmojen lukkojen takana."
Ja aivan toisti, vakuutti:
"Niin että se on minussa. Se lurjus… Minussa sisällä."
Ja hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi, saattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen telkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki oli juonut ja tuhlannut, soimaten:
"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!… Joka juo ja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin." Mutta Jönni vain vastaili raamatun sanoilla:
"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Ja Isällä ei miljoona lopu… Kun on semmoisen miljoona-Ukon poika." Ja siltä isältänsä hän sanoi perineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.
"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa", puheli hän.
Mutta kauppaneuvos Lundbergista hän puhui aina suurella hartaudella ja oli ylpeä siitä, että on sen kaima. Varsinkin kuukauden viime päivänä, eläkkeen saatuaan ja sillä itsensä sopuhumalaan ryypittyänsä, hän siitä jutteli. Samalla hän varoitti häntä ja tuota upporikasta toisiinsa sotkemasta, kuten ihmiset olivat silloin tehneet. Hän ilmoitti:
"Minun ja kauppaneuvos Lumperin välillä on ero."
Hän muisti senkin eroituksen, selittäen:
"P ja t on meidän välillä erona."
Ja vieläkin useammin hän puheli siitä kuolleista ylösnousemisestansa. Se usko syventyi hänessä yhäti varsinkin sen lääkärintodistuksen takia. Ja jos joku asiaa epäili, kun hän sitä kertoili, niin hän näytti tuon todistuksen ja luetutti epäilijälle sanat: "on kuollut ja oikeutettu haudattavaksi" j.n.e. Ja jos vieläkin joku epäili, niin hän neuvoi kysymään prokuraattorinvirastosta, jossa oli virallistakin virallisempi lääkärintodistus siitä, että hän on kuollut sydänhalvaukseen ja leikattu ja haudattu ja noussut ylös kuolleista. Ja kun hän satamassa jollain laatikolla, säkillä tai muulla hengenpelastusmitali rinnassa istuksien syötteli pulukyyhkysiänsä, ja Nikolain-kirkon kellojen kumea ääni vapisi kaupungin yllä raskaana, silloin hän muisti aina, kuinka mukavasti sielu oli heilunut, silloin kun hän nousi ylös, ja hän oli silloin aina uudestaan tuntevinaan saman suloisen tunteen, nousevansa heiluvassa sellissä, kirkonkellojen kumistessa ylös korkeuksia kohti.
Ja sitten kuoli hänkin, vielä kerran. Kun Riukku jätkä meni silloin papinkansliaan siitä ilmoittamaan ja kanslian kirjurina oleva mies aikoi merkitä miehen kuolleeksi, huomasi hän ihmeekseen sen jo olevan kaksinkertaisen vainajan ja ilmoitti Riukulle:
"Sehän on jo monta vuotta sitten kuollut. Jopa kahteenkin kertaan!
Ensin myrkytykseen ja sitten sydänhalvaukseen."
Alkoivat pitkät selvittelyt. Riukku ilmoitti:
"Se silloin vielä heräsi kuolleista ja pelastui."
Kirjuri oli ymmällä, kyseli virastoista, jos mistä. Lopulta selvisi asia. Kun hän silloin merkitsi Jönnin kolmannen kerran kuolleeksi, niin hän puheli äkeästi:
"Se mies näkyy tekevän kuolemista ammattityönään! On kuoltuaan leikeltykin ja sahattu ja paloiteltu ja yhä vain kuolee!"
Ja hän kysyä äyhkäsi Riukulta aivan äkeästi:
"Tokko se on eläissään muuta tehnytkään kuin kuollut ja yhä ja yhä vain uudestaan kuollut?"
"Ka… Onpa sitä jo siinäkin työtä kerrakseen… Varsinkin jos ottaa huomioon työn laadun ja raskauden… Ei sitä monikaan ota ammattityökseen. Varsinkin kun on niin huono palkka ja epäterveelliset ja kosteat asunto-olot, eikä rokulia työn jälkeen tuntiakaan, ja litviikkipäivä vielä epävarma", vastaili kirjurin vihasta häjyyntynyt Riukku ilkeyksissään, ja kirjuri äkämystyi Riukun pisteliäästä puheesta, niin että soimasi vihaisesti:
"Sano nyt jo sille, että heittää moisen ammatin hiiteen. Ja alkaa lopultakin jo muuta työtä hapuilla, ettei taas joudu sahattavaksi."
Ja hän kysyä äsähti lyhyesti, tiukasti:
"Milloin se haudataan?"
"Ka… Kun on ensin sahattu", selitti Riukku asian, Jönni kun oli näet ruumiinsa jo myönyt ja juonut, ja silloin äsysi kirjuri kuin harmissaan:
"Mhy! Paholainen!"
Ja kuin vihastunut hän jatkoi, tenäsi:
"Sahuuttaa vain ja sahuuttaa itseään. Ja kuolee ja taas sahuuttaa ja taas kuolee, eikä vain saa henkeä pois itsestään… On siinä oikea hengenpelastaja!"
Ja Riukku ilmoittikin Jönnin sillä ansainneen mitalin.
"Kuolleista heräämisellä", selitti hän ja lähti Jönniä sahuuttamaan.
Mutta Liisa pesi Jönnin ruumiin ja itki häntä, ja kun hänet oli sitten kauppakirjan mukaan taas sahattu ja leikelty, niin toverit toimittivat nuo paloitellut jäännökset hautaan. Kun Jönnillä itsellänsä ei ollut varoja, koska "miljoona oli kuollessa selvä", kuten hän oli Riihimäellä Nuutiselle uhannutkin, täytyi hänet haudata poliisilaitoksen varoilla.
Ja nyt oli Nuutinen eilen palannut Helsinkiin virkaan. Hän joutui taas Jönniä kantamaan. Entinen Janne Limperi, se Jönnin nimen ostaja, oli sekin nyt sattunut tulemaan Kotkasta Helsinkiin, mutta oli Jönniä surressaan juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt saattajaksi. Vainaja haudattiin Malmille Hankun viereen. Ensi aluksi olivat toverit aikoneet siirtää ristin hautojen keskivälille, jakaa sen kahtia, siinä kun olikin Jönnin nimi eikä Hankun. Mutta sitten he kuitenkin olivat hankkineet Jönnille erityisen ristin, johon oli kirjoitettu:
"Tässä lepää Se Oikia jönni lumperi, joka nousi jo ylös Kuolleista ja Löysi itsensä. Haudattiin tovereilta ijankaikkisesti."
Ja kun he sitten Jönnin haudattuansa sen pystyttivät haudalle, niin he uskoivat Jönnin joutuneen lujempien lukkojen taakse kuin silloin ensi kerralla, jolloin hän vielä kuolleista heräsi. He puhelivat:
"No nyt ei Jönni enää nouse ylös."
Siitä he olivat varmat. Ja kun he nyt Jönnin majassa istuivat hänen hautajaisiansa, puhuivat he taas siitä ylösnousemus-asiasta. Se Jönni kun olikin heidät silloin ylösnoustuaan niin pahasti peloittanut. He puhelivat vakavina. Jönnin peruilla ei saanut enää ryyppyjäkään. Paljasta kuivaa piippua poltellen he hieman happamina muistelivat asioita, ja vaikka mielet olivatkin vakavat, niin olivat he nyt kuitenkin varmat siitä, että nyt ei Jönni enää ota arkkua selkäänsä ja tule heitä säikyttämään, kuten teki silloin kun kuolleista heräsi.
Ja Nuutinen oli nyt Jönnin haudan umpeen luotua vierittänyt haudalle kiven ja sanonut hänkin:
"Tottapahan nyt lopultakin jo kestät." Hän oli vihdoinkin siitä varma ja poliisikamariin palattuansa puheli komisariukselle:
"No lopultakin toki pääsi yhdestä eroon. Nyt ei nouse."
Mutta ei komisarius joutanut siinä työkiireessä kuulemaan mitä hän puhui, vaan ilmoitti:
"Yömajasta soittivat äsken, että siellä eräs jätkä, joku Jönni Lumperi, on taas juonut itsensä avun tarpeeseen… Jos konstaapeli Nuutinen menee sen kantamaan tänne."
Ja silloin tyrmistyi Nuutinen niin, että ei huomannut kirotakaan, vaan päivitteli:
"Se mies on ikuinen jätkä… Se ei tee muuta kuin kuolleista herää… Kun olet sen hautaan kantanut, niin et ennätä kotiin, kun jo tuodaan sana, että se on humalaisena avun taipeessa."
Ja muistaessaan, että Jönni oli jo kahdesti leikeltykin, hän ihan harmistuneena lisäsi:
"Vaikka olisi jo keitettykin ja syöty, niin huomenna sen edestäsi löydät ja senkuin ala kantaa."
Ja mennessään hän vielä manasi:
"Se mies on ihan varmasti taas minun kannettavakseni kuolleista herännyt."