KAHDEKSAS SANAKOLINA
Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma.
Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa ruustinnalle:
»Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen … miten minä sanoisin … toinen tuntu ja tuoksu…»
Ruustinna neuloi kiihtyneenä. Yhäti oppineemmin jatkoi pastori:
»Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä ajatuksia, mutta…»
Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja taas jatkoi oppineesti:
»Niin… Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin… Niinkuin nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.»
Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän jatkoi:
»Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede…»
Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta väljemmäksi ja valitteli kuin yksin:
»Tuokin kaulus kun ihan hengitystä ahdistaa…»
Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena.
Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen.
»Etkö siinä… Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin.
Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn.
* * * * *
Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.
Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat kielet puhua…
»Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin…» selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi:
»Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan seurustella ihan kahdenkesken, niin…»
Sehän nyt oli luonnollista. Eulaliina jatkoi:
»Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt herännyt saarnamies semmoista mutta… Sittekin pahat kielet saavat siitä maitoa kirnuunsa.»
Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan.
»Kyllähän se on parempi, että on vaimo… Kaikilla patriarkoillakin ja muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella, kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki esiliinaansa siitä polvilta.
»Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena, pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen Sakariin kuin salavihkaa.
Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen:
»Mutta on ne minullakin omat vikanikin… Että etkö pelkää niitä?»
»Niin no… Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari ilmoitti silloin äkkiä:
»Minä olen liika viisas.»
Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla tavalla leikitteli.
»Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi Sakari toistamiseen.
Sitä leikkisää! Eulaliina hymyili yhä onnellisempana.
»Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti:
»Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.»
Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili, mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:
»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät. Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.
* * * * *
Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli ne tehtävät suorittanut.
Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.
»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.
Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti.
Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli haukkunut hulluksi.
Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan kiehahti.
»Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi
Punnittu hoi!»
Jussi tupakoi yhä syvällisemmin. Nyt Sakari jo juonikkaasti ihan ilkkui:
»Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?»
Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari yltyi ja juonitteli, ilkkuen:
»Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta
Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?»
Ei siinä Punnittu tiennyt mitä sanoa, mitä ajatella.
»Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan:
»Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!»
Ja hän ryhtyi ihan riitelemään, juonitteli:
»Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä… Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja ilkeä ruoto näkyy.»
Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari lujasti:
»Niin että vieläkö haukut hulluksi?… Seisotko sanojesi takana mies?…
Häh, Punnittu?»
Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin.
Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata
Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut.
Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu
selittää:
»Enhän minä siinä mitä erityistä… Satuin vain kysymään asiaa.»
Mutta tyynesti selitti hänelle lautamies:
»Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä sovi toista niin krouvisti loukata.»
Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua rauhallisena, vakavana selittäen:
»Ja varsinkin juuri se asia … tää viisaus … se on meille itsekullekin arka asia, sillä… Viisaus on Jumalan meille antama kallis lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä… Että ei semmoisessa asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.»
»Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja selitteli:
»Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle. Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt … koko liemi.» Koki hän jo puolustautumistakin hapuilla.
Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta jos mistä.
* * * * *
Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat. Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa.
»Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja sadatteli hän omaa Maijaansa.
Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita ja epäsopu oli valmis.
Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti:
»Sekö sinun käskikin mennä ketään hulluksi haukkumaan!»
Hän tousi ja riiteli:
»Ainoat lehmät siitä vielä sakoista menevät.»
Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan karjaisemalla ärjäsi:
»Itsehän sinä sille siinä rallatit…»
»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja äsähti:
»Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!»
Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta haukata sen suuhunsa.
Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä. Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä, hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.
Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.
Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille, vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.
Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.
Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.