KUUDESTOISTA SANAKOLINA
Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa — ja viisaudenkirjaa ei voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa — niin, tässä varsinaisessa viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat — avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen, valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka — niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku. Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee, sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.
Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.
Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:
»Kuule… Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»
»En… En eksy!» tenäsi hullu varmasti.
»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!» ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.
Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä. Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia. Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui. Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä. Pastori itse oli ihan pökertyä.
Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti pastorille ja huusi menon rymäkässä:
»Kolistin!… Hereille kolistin… Pois karisi viisaus ja kaikki heräsivät uskoon!»
Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.
Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.
Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin hän puheli:
»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja…»
Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:
«…vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä…»
Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:
»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan — käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja — todellista on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida…»
Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.
Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen, hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.
* * * * *
Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.
Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti siitäkin eräälle, että:
»Jaa… Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita, joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»
Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian tuomiokapitulissa näin:
»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.
Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»
Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin: Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.
Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa kustannusarvio.
* * * * *
Mutta palaamme nyt varsinaiseen asiaan ja juoneen.
Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan, kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta, talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin, ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.
Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.
Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste kuivaisi.
Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin. Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:
»Sakari!»
Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana. Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle. Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja uljaimman kiekaisunsa.
Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä, lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille, puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia. Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle, köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.
»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:
»Niin jotta… Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»
»Häh?»
Kiivaasti Sakari sen kivahti ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa kuule, elä kekkaa ja nimitä.»
Ja kääntyen äkkiä sen seitsenpäisen puoleen, hän sille tiukkasi:
»Todista tuolle akalle, että olenko minä hullu… Enhän ole?»
»Et.»
Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti mies sen.
»Kuulitko Anna-Liisa!» ilkkui silloin Sakari voittoisana ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika viisas… Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»
»Olet.»
»Kuuletko!»
Ja aivan hän saarnasi nyt Anna-Liisalle:
»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin oikeaa ja väärää.»
»Elä nyt, Sakari», hätäytyi Anna-Liisa.
»Elä keskeytä», esti Sakari kiivaasti ja jatkoi, tenäten:
»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa viisarisi aina näyttäisi.»
Ja vakaumuksella todisti hän mestaristansa Pöndisestä ja sen uskosta:
»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina tyhjä.»
Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo oli kuin nurin.
* * * * *
Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena, kuten aina tämän viisaan maailman menoa.
Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin »kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla: takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.
Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.
* * * * *
No niin.
Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi, vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.
Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin, kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.
»Niin onpas, näet, tääkin viisaus … kipperä kalu, kun se milloin … toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen isäntä. Niin puheltiin.
»Ka… Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu… Paraimmallekin paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.
* * * * *
Asia selvisi. Ainoastaan Eulaliina siinä istui ymmällä asiastansa.
Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin, että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän Eulaliinalle:
»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»
Ujostutti vastata.
»Niin no… Se oli vain kihlaus vasta ja… Sotki sillä, kun sanoi, jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja kiertää.
Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan, selitellen:
»Ka mitäpä sille… Vie se viisaus vakavankin vipuun!»
Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi savut ja jatkoi vakavana:
»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»
Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.
Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas oli voinut viisaan väen sokaista.
Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie, jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.
Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin, köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.
Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki, viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.
Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.
* * * * *
Mutta lopetamme jo.
Nyt, näet, palasi Issakainen kosimispieksuinensa ja viinaksinensa.
»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä hätää muonamiehenäkään.
»Samapa tuo… Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä lujatekoisuuden ja kovuuden.
Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:
»Jaa, isäntä Kolistaja… Niin että… Kuka meistä siellä meidän pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»
Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:
»Minäkö hullu!… Häh?»
Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut sietää.
»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:
»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin, niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan… Aina tunnustan sen, että minä olen liika viisas.»
Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:
»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin spitaalisyntistä paeta tiettäisiin…»
Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä seisoessa. Sakari lopetti, todisti:
»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin, enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»
Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja tuskin koskaan kuoleekaan.
Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina uskonut, uskoo ja tulee uskomaan — ja sen myös maailmalle rehellisesti, varmasti ja nöyrästi tunnustamaan — että hän on liika viisas.