KYMMENES SANAKOLINA
Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.
Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.
Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta:
»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja…»
Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi:
»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä, koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian, assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin, kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: Non erat his locus.»[1]
[1] Sen paikka ei ole tässä.
Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas keinahdeltuansa jatkoi pastori:
»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta…»
Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti:
»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä, että: Non erät his locus. Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»
Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä.
»No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti:
»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja…»
»Soo… Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän pastorin puolesta selittämään:
»Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.»
»Jaa no… Mitäpä niistä … maallisista viisauksista», tekeytyi pastori vaatimattomaksi ja jatkoi:
»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti, ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin niihin syventynyt perinpohjin.»
»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi ruustinna:
»Rovasti-vainaja taas… Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä, ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon kuin pitäisi.»
Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma.
»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen tulee, puhellen:
»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja maallinen viisaus yleensä… Sillä kuten sanoin niin: linguæ cessabunt et sapientia abolebitur,[1] sillä: solum per fidem intelligimus[2]. Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä esimerkiksi: per fidem mænia Jericho conciderunt[3]. No niin!»
[1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa.
[2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla.
[3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit.
Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi:
»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen: Nam et ipsa scientia potestas est,[1] jokahan kyllä todistaisi, että kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: Nec scire fas est omnia.»[2]
[1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa.
[2] että: ei ole oikein tietää liika paljon.
Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori.
Kirkkoväärti puhui nöyränä:
»On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.»
Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt, köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos parempiansakin.
* * * * *
Mutta palaamme Sakariin.
Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.
Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:
»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»
Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta todisti:
»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko… Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»
Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.
Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.
* * * * *
Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.
Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.
Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.
Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski:
»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan pitkän-kiskomista.»
Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan.
Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:
»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»
Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti, jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.
»Poika!… Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi katketakseen.
Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille vihaisena:
»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita olekaan kuin sinä koko kunnassa!»
Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.
Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:
»Mitenkähän, tuota… Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?»
Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti:
»Ei hän silloin olisi johtajana… Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.»
Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.
Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista.
* * * * *
Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä.
Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.
»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli heistä tullut hyvät ystävykset.
»Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa.
»En. Oletkos sinä?»
»En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.»
Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja kysyi:
»Mikä se liika viisas on?»
Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena:
»Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.»
»Elä valehtele.»
Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti:
»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»
Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi:
»Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?»
Ei mies tiennyt. Täytyi selittää:
»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää… Se vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»
Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin, sanella nopeasti, saarnata pajattaen:
Puu poltti tulta.
Vesi joi miestä.
Pyssy ampui miehelle.
Vesi ui kalassa.
Pippelis, hippelis,
tuuran, taaran… Puh!
Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan, niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään. Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:
»Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.»
Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä miehelle kieltään ja kehui:
»Katso… Minullapa on suussa seitsemän kieltä.»
Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies. Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri kieltä.