I.
Kukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta, jonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat niin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen kouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että tämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa takia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua. Vaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön, niin tiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin laiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden ylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä ottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten seuraamisen ja noudattamisen.
Tämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin seitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti elellyt isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja kuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä hidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu »nuorena väännetty vitsa», kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos mieli siitä kunnollista kalua saada.
Ja omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten tiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis tehnyt sananlaskun, hän myös »vitsan», Manassen. Ja sitte oli hän katsonut kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen mielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena vitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa sen välttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni senvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana. Hän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa, estyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää vaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto säilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen luontoansa.
Sillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta. Niinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi Beltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että poika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan myös ilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä, niin käsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä, jotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei ainoastaan yleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset vitsaukset, jopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen tuomion voimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta samalla kun pimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja valmistuvaa ateriaansa.
* * * * *
Mutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen niihin hetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti ensimäisiä askeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.
Äiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari Isaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja mestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse nyt tänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta. Siitä oli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä ainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä mietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin, arvellen pojastansa:
»Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei särpimet, kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.»
Ja siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:
»Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla pahanteussa juokse!»
Mutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan. Siitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin salattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt poikaansa pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki vastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:
»Ka saishan tuo lukii … iso pojan tolokki!»
Ja niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin toimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon itsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää, ilmoitti hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta lukemaan. Ja siitä se asia sitte alkoi.
Mutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä vanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää ainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti sieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja oudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.
Ja äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka miehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä. Päästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön kokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan virret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se ehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene tiedä tuntisiko enää kirjaimiakaan.
Siksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua omasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai siis vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti tapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät he lähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi kotiinsa, noutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa putkipiipun.