II.
Mutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet hän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse aikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:
»Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!»
Poika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen voiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen taskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi epäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi, kaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:
»Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta häpiistä nokinen kattilakii punaistuu!»
Hän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei ollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo hitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä äidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät, vihertävät antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin puoli-itsekseen selitellen:
»Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj tuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on siustaa huolj piettävä.»
Manasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti katsettansa entistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo aivan oven luo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:
»Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!»
Manasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa tyytymättömyyttä ilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei hän tajunnut itse asiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan vaan omituiseen mielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen Hikuhan näet siellä nyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli yhteinen vaara tarjolla, ei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli myös luonnollisista syistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan, milloin on viisainta olla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän pysähtyi ja jäi mieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.
* * * * *
Mutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja, kuten kaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä, raapi selkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen puhuen:
»Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun syyhyttää!»
Ei hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja ryhtyi pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko toimitus hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja vielä omalle esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti: Lempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen, synkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille pöydän luota:
»Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut lukemaanii opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks pakanaks, niin kun monj isätön ja äijitön jiäp.»
Manasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi vieläkin. Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan pakottaa pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti jakanut salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta pullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja katseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä. Niin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes poikansa mielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten pukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:
»Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit äitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis eissä, niin mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun hänestä aika jättää.»
Ja sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä, varmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni. Nenänsäkin hän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa, missä olisi isoja, tuttuja kirjaimia.
* * * * *
Mutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä asiasta. Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä selaili ja etsi, äänsi hän synkkänä.
»Enkä rupii lukemaan.»
Se oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei touhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti, katsoi, ja vannoi jo itku kurkussa:
»Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!»
Mutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli mieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi, pani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun hiilille. Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen tehtyä hän meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi esiliinansa kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:
»No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa nenän.»
Mutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin, pois käsistä pyrkien ja ärjäsi:
»Eikä sua niistee!»
»No, lapskulta!… Anna nyt äit niistää!» suostutteli äiti ja yritti uudestaan.
»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää, veti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan äitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:
»Vaikka mikä oisj niin en luve».
Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut äiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:
»No eihän siitä nyt kuole … jos luvet!»
»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja vannoa jupisi:
»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»
Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:
»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»
Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti silmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että otsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten juhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi taaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa ynseillä, valittaen:
»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii … eikä Pennasen Jyty, eikä kukaan!»
Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa selittää:
»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois kirkonkirjoistakii!»
* * * * *
Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo, tarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi ei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos ei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.
Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki kävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja ilmoitti:
»Tämä ensimäinen on se aa … sitte tuloo pee ja sitte…»
Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi, pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:
»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet … settee ja äätä ja yytä myöten ja…
Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän mairittelevaksi ja lisäsi:
»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»
Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen itkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä nenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:
»No sano nyt: aa!»
Ei ääntä. Äiti jatkoi:
»No sittä vaikka pee!»
Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:
»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva… Kahohaan, Manasse, miten korii kukon kuva tiällä on… Kahohaan!»
Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:
»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»
»Nuonj korii se kukon kuva on … nuonj…!» ei äiti ollut uhittelua kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen jupisten:
»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»
Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:
»Aa, pee … koo … ässä … ännä … sittä tuloo ämmä!»
»Tulukoon … vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:
»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»
»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi uhaten:
»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»
Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:
»Isämeidän, joka olet taivaassa…»
Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:
»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta … jotta ei tarvihe tavata!»
Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään. Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:
»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»
»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:
»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja ja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin niät eikö se koske siun isän syvämmeesj.»
Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:
»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»
* * * * *
Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi hän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.
Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri. Itku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä itkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku mennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja märät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin valahtamasta.
Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.
Mutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:
»Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?… Manasse!… Mitä sie uliset?» tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt estäjää. Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:
»Piästä irti!»
»No, ukko Jäppinen», yritti Tuppinen vieläkin.
»Piästä!… Tahi mie purasen!» ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja samassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.
»Elä sie helevetissä pure!» oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista odottanut.
»Puren kyllä!» uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta puraisua niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti, kuten koira:
»Ääää!»
Niinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa takapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen, harmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.
Ja hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä vasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven vihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:
»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»
Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi. Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:
»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en vuan luve!»
Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä. Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa, vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli laitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin hän uhkaili nyt:
»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve… En vaikka puskisj niin jotta maha halakiisj!»
Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että ei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan uhkailla jupisi:
»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»