IV.
Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin, jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin, jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa. Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:
»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»
Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:
»Ennen mään vaikka minne … vaikka karkuun lähen ennen kun lähen kouluun.»
»Ööö … ö-ööö … ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi. Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.
* * * * *
Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei. Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja mielessä ainoastaan katkerat muistot.
Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien yhteinen leikki- ja tappelukenttä.
Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:
»Voi, Manasse!… Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»
Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä, katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt synkkä umpimähkään. Mooses kehui:
»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»
Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa hyppi Atte ja riemuitsi:
»Manasse!… Hih!… Hih!… Hih!»
Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja kirkua:
»Manasse!… Hih… Ih!… Hih!… Manasse!»
Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja tuossa tuokiossa oli se rauniona.
»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.
»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:
»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»
»Säreppäs!» oli vastauhkaus.
»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:
»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»
»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain
Manassessa Jäppisluontoa.
»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:
»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»
Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:
»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on … talot ja mökit ja ihan kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»
Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty haukkumasana:
»Risahousu!»
»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses haukkumista, sanoen surkealla äänellä:
»Beltsebuubin poika!»
Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi murikoida.
* * * * *
Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.
Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:
»Voi saatana!»
Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.
»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi ärsyttävästi:
»Annappas!»
»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi murikoida.
Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin tukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut kinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.
Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa. Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa, piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.
Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan
asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti.
Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.
Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:
»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»
Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä synkempänä:
»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»
Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa pullittelemaan polkua pitkin.
* * * * *
Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin huomaamattansa isänsä huonetta kohti.
Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.
Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä, varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä ensiksi asuntopulaan.
Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt, sitoutunut siihen toveruuden siteillä.
Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja pyysi, ääntäen:
»Yh!»
Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika nykäsi uudestaan ja pyysi:
»Yh … yh!»
Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:
»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»
Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä tavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä, äännellen:
»Yh … yh … yh?»
Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli siallekin:
»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»
Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan, täydestä sydämestä:
»Ja vaikka miten tongi niin en luve… Vaikka koko pahna tongi nurin niin en sano iitä.»
Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen myöntymisensä alistuvalla:
»Yh, yh, yh!»
Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi sillä sikaa syyhytellä.
Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi mielihyvänsä kiitollisilla:
»Yh, hyh, hyh, hyh!»
Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.
* * * * *
Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa määrässä.
Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko päivä. Mies toki arveli:
»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»
Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:
»Pahanhengen kakara!… Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»
Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.
Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja huudahti:
»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan sanomaan ii!»
Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:
»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»
»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa: äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:
»Taishaan se juukelj sanuu!»
Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo ynseili matkien:
»Taishaan se sanuu!»
Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti riidellen.
»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo … ja vielä iistä asti … vaikka muut imeiset alakaat aasta!»
Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:
»Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»
Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:
»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»
Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi ja toraili:
»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa… Ja sittäkii vielä siinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!»
* * * * *
Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:
»Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!»
Eikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä kaivo oli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti valitteli:
»Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii, suati tää nyt imeisen laps!»
Koettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs ylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:
»Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja haparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä tyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.»
Mies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän vaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten:
»Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.»
Niin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä salko, joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku ja nyt alkoi naaraus.
Eikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli varmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti. Se ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli pyörtyä.
Mutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi Beltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta kadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne upottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako semmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman poikansa työtä ja vannoi:
»Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin näyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!»
Mutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse
Jäppinen.
* * * * *
Samoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä. Iltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä pehkuläjä teki niin hyvää kupeille.
Mutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin viety koulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset, kaksitoista luvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin tuodaan. Isä vetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää, itse menee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:
»Siinä on nyt… Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä ii jotta aa.»
Ja ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat ne häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:
»Tää on aa … tää on ii.»
Ja niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa apua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain likapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.
Semmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko poikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin nikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku veistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.
Mutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas. Siihen sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin, terottaa sen pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai kiilaa. Isolla moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.
»Vai et mää pojan piähän, paholainen!»
Hänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:
»Elä lyö!… Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa», parkuu hän.
Siihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä häntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta. Hölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä miettiä kohtaloansa.
* * * * *
Olikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen paras ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä koulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt tänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan pahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän ystävän luo.
Mutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta huolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain painostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli sikaa ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:
»Lyötiinkö sinuu eilen.»
Ei vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt kehuen:
»Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin pakoon!»
Ne asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse murisi nyt synkkänä:
»Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano iitä!»
Sehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:
»Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun… Eihän männä
Manasse!»
»Eikä männä!» tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.
»Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!» sai siitä
Hiku rohkeutta.
»Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän, niin ei vuan ruveta lukemaan», vahvisti Manasse valaa, ja lisäsi:
»Vaikka ihan koko piä halakiisj, niin sittäkään en tottele ketään!»
Mutta nyt tapahtui käänne. Isä tuli tuomaan sialle ruokaa, näki omansa, ei ollut uskoa silmiänsä, varmistui toki ja vannoi:
»Vai tiellä sie syötävä oot ja ehität ihtiis koko yökauven!»
Ja varmoin käsin tarttui hän esikoisensa niskaan kiini, veti sen pois pahnasta, antoi tarpeellisen kurituksen takkavihdan tyvellä ja vei tupaan valmistautumaan sille opintomatkalle, jolla hän on kohonnut miltei kaikkia aikalaisiansa ylemmä.