V.
Koulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka, reilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän koulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.
Niinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa jos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi Jäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar paikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:
»Ka Jäppinen… Paina puuta … paina puuta Jussi Beltsebuubi… Ja vieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?»
Mutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja asetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle. Siinä tuhertaessaan hän puheli:
»Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta pitää olla nää silimäkojeet!»
Hän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan, kysyen:
»Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?»
»Niin kysy», veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja toisti:
»Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?»
»Ka eipä sitä erikoista… Paitsi se mikä mestarille ihelleen… Se eukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.»
»Niin on», vahvisti mestari reilusti ja innostui:
»Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla… Niin jotta se on tämä
Pietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!»
Jäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli työnsä lomassa reilusti:
»Juakoppi… Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.»
Jussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen arvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:
»Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.»
»Niin olj», oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:
»Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se poloveetuu koko Israeelin kansa.»
Sukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita, kuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut paikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.
»Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin nimen?»
Ja nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:
»Se olj se miun isäukko…»
Ja hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa kohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt kirkkoa, huijannut hevosilla.
Mutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna mustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella asiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon papin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.
Mutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään kirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi Sebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa viemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.
Eipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut toista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut ja sanonut:
»Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin tynnörin tappi.»
Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut, antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan nimen oikeaan.
Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:
»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu kadotuksesta.»
Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari
Isaskar innostui:
»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin poika?»
Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:
»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»
Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:
»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi
Beltsebuubi…»
Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:
»Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka osovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo vuan…
Hän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin äänin:
»Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj niin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.»
Manasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä myönsi:
»Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!»
»Mänöö… Sen pitää männä», vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi korkealla äänellä:
»Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä sinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.»
»Mänööhän se siulla!»
»Sen täytyy männä!» nousi mestarin luonto ja hän kertoi:
»Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!… Siinä olj poika, jolla olj piä!»
Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:
»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika otti niin…»
Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:
»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta… Niin mänöö pojalla…»
Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:
»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä: »joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun tulee häntä aina kiittää ja palkita.»
»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.
»Sekö?… Ettäkö ei se?»
Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi sylkäsemässä ja innosteli:
»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»
Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen ja toisti pontevasti:
»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo… Vai mitä Jussi Beltsebuub … kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.
»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»
Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja sitte hän vahvisti lujasti:
»Elee sen pitää… Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»
Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:
»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»
»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.
* * * * *
Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua. Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain koulutettava.
Ja isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan, ilmoittaen:
»Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan niillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.»
Ja estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:
»Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin käsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti kun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu … niin jotta siinä vuan rapina käyp.»
Hän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta pääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai mestari suunvuoron ja alkoi:
»Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?»
»Ka», yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:
»No… Jos niikseen, niin…»
Siinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:
»Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään … eli niin kun sanoo piähän pannaan…»
»Ka», yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa seisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät liittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä sekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:
»Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika … siihen ukko Jäppis-vainaaseen… Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik tipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.»
»Ka», yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn. Hänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi. Selvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa kymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä ennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi, että pojasta on tuleva viisas ja pian.
»Mutta alota nyt siitä iistä!» tökersi isä ja selitti syynkin:
»Miekii alotin siitä iistä… Se on niin tukevatekoinen puustain jotta se kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!»
Siinä oli siis nyt se »ii», yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet pakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi hän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt kurkkuun nousi.
»Niin on … niin on… Tukeva on siinä puustain», vahvisti mestari ja lisäsi reilusti:
»Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu ja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se kelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.»
Sen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:
»Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät, eivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!»
»Poisko?» kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse häneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä suojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain paisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:
»Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois, vaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää siellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.»
Aivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa. Isä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin huomaan.
* * * * *
Keventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään Pietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon verraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli hänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi lieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:
»Mitee se mestarj sano?»
»Ka sanohaan tuo!» yritti mies selittää, mutta töksähti siihen.
Ajatuskyky teki tenän.
»Mitee se sano?» yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi pääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:
»Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.»
Se oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä kiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:
»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on… Kunpa vuan luoja antasj Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»
Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen verran että jo murahti mies:
»Ka tottapa hiän antaa!»
Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän arveli:
»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»
Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa henkisissä asioissa oli:
»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»
Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:
»Sanoko mestarjkii niin … jotta se on hyväpäinen?»
»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:
»Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen suap sisään niin ei se sieltä pois piäse!»
Äidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan varmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:
»Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!»
Ei voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo ikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista, luonnollista. Hän aivan jo kainosteli:
»Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks … tuhmasta muamiehestä!»
Mutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin: kirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta, ei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:
»On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo vähä viljemmältäkii!»
Ja äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa hyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä pesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo valmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla. Hyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla palaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta onnea.
Ja isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli niissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama onnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut mitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää ja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin, uskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki savuihin sekoittuneet.