I
Nykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyi sitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseen tienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojen välistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaan eivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leima hartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolven korjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoina purkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuin kaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, — kaikki se, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noiden sauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuva josta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen että talon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartista uuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaa lauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan tai sitten talon ainoaa riepumattoa.
Mutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsa rappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, jo sen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke, kuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusilla tietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksi isävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainen toverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelle yhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.
Niinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollut lauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikä riepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu, maton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, ja Nyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kun tienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä, selässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaan kauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä, naitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omalla suloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältä katsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsa rappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.
Mutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoi rauhallisena lähenemistänsä.
Sillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen. Kuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivat hänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuo miehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainen vahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä, sanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton vahinko, joka tekee lapset, etenkin poikalapset, kaikkine toiminensa herttaisiksi ja luo noihin miehen ensimmäisiin edesottamisiin housuissansa ja siten koko miehen ja mestarin olemukseen hymyilevän runouden hiljaista, kotoista hohdetta. Lyhyesti sanoen se oli ollut vain semmoinen vahinko, pikku "haaveri", jommoisella jokainen mies tervehtii tuota miehuutensa kunniakasta, kaksilahkeista lippua, ensimmäisiä housujansa. Mutta äiti oli siitä silloin kiukustunut, jopa uhannut antaa pikku mestarille vitsaa, pukenut sitten toiset housut mestarin jalkaan, pessyt nuo pilatut. Ja siksi ne nyt riippuivat nuoralla ja siitä vastoinkäymisestä Nyken erikoisempi äkä.
Niin. Ja siksipä hän piti tavallista vihaisemmin silmällä virsumestari Havukan verkkaista tuloa. Ukko saapui pihalle, piikkopaidan rinta leveähköltä auki, ryntäät hikisenä. Ensin hän siinä pihalla aikoi jotain tarkastaa, mutta kun ei osunut silmiin mitään tarkastettavan arvoista, niin kiintyi ajatus jotenkuten, irtonaisesti vain, niihin kuivamassa oleviin Nyken pikku housuihin. Ei hän niitä erin tarkkaillut, mutta kun ne olivat niin pienet, niin hän tuli itsekseen arvelleeksi:
"Kenenkähän housut ne ovat nuo?"
Hän aikoi hellittää virsutaakkansa, mutta sitten kohauttikin sitä vain ylemmä ja kysäistä hoihkasi siellä rappusilla vihoittelevalta Nykeltä: "Kenenkä housut ne nämä ovat? Tommoiset töpöt?"
Ei hän alkuaan ollut aikonut sitä erin tärkeänä asiana kysyä; olipahan vain siinä kesäpäivän rauhassa tullut hoihkaisseeksi, mutta kun Nyken vastausta ei kuulunut, niin hän siitä aivan huomaamattansa kiintyi asiaan syvemmältä ja, miten lie ollut, ikäänkuin tuli ärtyneeksi ja toisti milteipä äkeällä hoihkaisulla:
"Häh, poika?… Niin että kenenkä housut nämä ovat?"
Mutta Nyke vihastui ja pullistui siitä utelusta, ei vastannut, katsahtaa muljautti vain reuhkaisen hattulierin alta äkäisesti ja ääntä päästämättä poistui mahtavana rappusilta takaisin tupaan. Ukko seisoi hetkisen, pojan poistumista tuskin huomaten. Ajatus irtautui housuista tyyten. Hän kohautti uudelleen virsukimppuaan ylemmä olalle, sylkäistä töpäytti ja halveksiakseen koko asiaa siinä poistuessaan virkkoi itsekseen:
"Olivatpa nuo vaikka kenen! Mokomatkin… Penikan housut!"
Niin hän lähti. Oikeastaan hän oli tullessaan aikonut poiketa tupaan virsujansa tarjoomaan, mutta tämä housuasia oli siinä kesäpäivän rauhallisessa helteessä sotkenut ajatukset niin, että hän unohti koko sen asian, ja niin jäi taloon poikkeaminen siksensä. Matkalla unehtuivat nuo housutkin. Oli helle, tyyni. Vasta Kuittisen mökkiin tultuaan hän muisti ne, kuten pian saamme tietää, uudelleen. Kuittinen, mökin isäntä, tehdä tuherti siinä lepoaikanansa lehmänkytkyttä. Mökissä oli yhtä hiljaista ja kesäistä kuin kaikkialla. Ei jaksanut ajatuskaan olla eleillä. Tuskin tajusi mitä kuuli.
"Kytkyttäkö sinä siinä tuherrat?" osui vaimo häneltä peräämään, ei kysyäkseen, vaan siksi että näki ja tajusi miehensä kytkyttä tuhertavan. Kuittinen kyllä tajusi kuulleensa eukkonsa kysymyksen, ja hänestä tuntui, kuin siihen olisi vastattava, mutta ei hän vain tullut siinä tuhertaessaan vastanneeksi aikanaan, ennenkuin vaimo jo ehti ääneti poistua tuvasta.
Ja kohta vaimon poistuttua saapui Virsu-Taavetti tuohisine taakkoinensa. Ja kun hän tultuansa nyt laski virsukimppunsa lattialle, niin miten ollakaan eläytyi muisto niistä Nyken omituisista housuista helteiseen päähän, niin että jo kielellä pyörinyt hyväpäivä-tervehdys tai muu sentapainen muutahti siksi housuasiaksi, ja hän tuli kytkyttään hartaasti ja ääneti tuhertavalle Kuittiselle ilmoittaneeksi:
"Nykäsen emäntä näkyi pesseen poikansa housut… Niin että kai se poika on sitten jo niin etäälle … kuin housuihin asti ylennyt."
Ja taas tajusi Kuittinen kuulleensa puheen ja ymmärtäneensä puhutun asian, ja hänestä tuntui, kuin varustautuisi hän siihen vastaamaankin. Mutta se tuherrus ja aherrus ja kesäinen olo sotki ja hidastutti hetkiseksi, varsinkin kun oli kytkytvitsan pää pujotettava kiinteeseen. Vasta sen tehtyään hän joutui valmiiksi, mutta miten ollakaan, tuli housuasian sijasta ilmoittaneeksi sen vaimollensa varatun vastauksen ja asian, puhellen:
"Eukko tässä äsken … kysyi että kytkyttäkö minä teen."
Mutta kun vitsan pää oli pujoteltu ja kytkyt jo miltei valmis, niin hän sittenkin terhistyi, ikäänkuin virkistyi sille housupuheelle, tajusi Virsu-Taavetin puhuneen Mestari Nykestä ja siinä työtään lopetellessaan nyt siihen vieraan housupuheeseen vastatakseen ilmoitteli:
"Onhan se aika mestari… Nyke-vekara."
Mutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo juur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt tupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin sitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä työstä Virsu-Taavetille:
"Ukko tässä keskellä kesäpäivää… Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä", valehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut vaiti.
"Ka… Mitäpäs tässä", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi penkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli sammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja ilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:
"Tää Virsu-Taavetti tässä… Siitä Mestari Nykestä juttusi."
Hän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista eikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän ja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.
Ja siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä. Nyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis tarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi Nykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen kuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista vieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen kuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen kaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo loputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan ilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:
"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia… Vaikka on vasta pökerö, niin osaa."
Ei hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä kielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten mieliksi, myönsi.
Mutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt hänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.