II

Meidän täytyy tämä luku aloittaa lyhyellä mutta tärkeällä selityksellä.

Sillä Mestari Nykellä oli, kuten yleensä meillä viisailla miehillä, paljon kadehtijoita. Voi sanoa, että hän oli viisaudellaan ärsyttänyt koko maailman vihollisekseen. Ollen viisaan Väinämöisen jälkeläinen hän oli oikeastaan jo syntyessään täysiviisas ja taitava mestari. Jo parivuotiaaksi vartuttuaan hän lausui arvelujaan kaikesta, neuvoi ja antoi ohjeita kaikille. Monet vanhemmat mestarit siitä tietysti ajan pitkään loukkaantuivat, sanoivat Nyken pistävän nenänsä kaikkeen, kuten jo ukko Kuittinenkin sillä "sorkkimisella" myönsi. Erityisemmin oli häneen vihastunut ja loukkautunut kylän ikämestari ja saarnamies Syyrakki Kopsa, jota kansan kesken nimitettiin ammattiensa mukaan milloin Saarna-Kopsaksi, milloin Pytty-Syyrakiksi.

Hän oli ahkera kyläsaarnaaja ja taitava mestari mitä kylätaitoon tulee: naperteli väliaikoinaan jos mitä, eukoille maitopyttyjä ja muuta, nikkaroi suurempiakin, oli pyörämestari, oli vuosikausia sommitellut ikiliikkujaa ja oli mestariarvostaan arka, kuten yleensä me suuret mestarit.

Ja niinpä hän oli joutunut pienen Mestari Nyken kanssa ainaiseen ilmiriitaan. Nyke kun alati ja nimenomaan muiden kuullen lausuili hänenkin töistään arvelujansa, esiintyi mestarina, niin se oli alkanut häntä lopulta harmittaa, sitten jo kiukuttaa, ja nyt hän loppujen lopuksi niistä jo usein kimpaantui hillittömänä kuin pinteestään äkkiä laukeava pytyn vanne. Ei sitä jaksanut sietää, että mokoma tenava pisti yhä vain nenänsä kaikkeen, ja ukon äkää lisäsi se, kun hän luuli Nyken tolkuttavan muilta, aikuisilta kuulemiansa. Hän rähähti aina pojalle kuten ärsytetty, ja Nyke puolestaan siitä vihasta yltyi ja ärtyi ja tolkutti uhallakin neuvojansa, ja niin he olivat alati sotajalalla.

Tämä juonen kehittelyksi. Sillä Nyken tietoisuus mestaruudestaan oli kehkeytynyt äidin ja muiden ainaisista hemmoitteluista. Siliä asiahan oli, kuten yleensä tiedetään, niin, että Nyken isä oli kuollut siinä Nyken syntymäaikoina. Hän oli ollut pyhäkoulumestari, tavallaan siis papillista säätyä. Äiti oli sen johdosta joutunut juomaan monet kahvit pappilassa. Ne hetket olivat olleet hänen elämänsä juhlahetkiä, eikä hän siis ollut koskaan poikennut pappilaan ilman nyyttiä, jossa oli kaikkinaisia maan antimia.

Ja niin oli hänen ja pappilan välille kehkeytynyt henkinen side. Äidistä oli tullut ensin tekokristitty — pappilan väen mieliksi kun piti yrittää — ja lopulta aivan oikea sanantekijä. Miehensä kuoltua hän alkoi jo pitää seurojakin, perusteli omaa uskokuntaa, ja hänen korkeimpana toivonaan oli se, että näkisi kerran poikansa Nyken saarnaavan saarnastuolissa oikeana pappina. Niin joutui Nyke äitinsä silmäteräksi. Häntä kasvatettiin kuten Herran lahjaa: hemmoiteltiin, mairiteltiin, ylistettiin viisaaksi, ennustettiin paisuvan pappi. Nyke otti vaarin, kätki sanan ja niin sai hän aikanaan täyden tiedon siitä, että hän on mestari ja viisas mies, ja hänestä tuli jo noin kolmevuotiaana talon kaikkivaltias, oikea mahtimies. Hän, kuten jo sanottu, osasi kaikki, tiesi neuvoa ja opettaa jokaista. Mestari Nykeksi häntä, kuten jo mainittu, yleensä sanottiinkin, yhdet mielitellen, toiset äkeissään tai pilkalla, toiset hemmoitellakseen poikaa ja ollakseen äidille mieliksi, ja kun akat, varsinkin äidin uskonsisaret, etenkin Pitkä-Liisa ja talon vanha palvelijatar, Nykeen kokonaan kiintynyt Justiitta, aina ja aina äidin mieliksi ja poikaa mairitellakseen kuiskuttivat poikaselle sitä samaa: että Nyke on viisas poika ja että hänestä tulee pappi, niin juurtui se itsetietoisuus pikku mieheen päivä päivältä yhä vain syvemmälle.

"Se poika se lähtee kerran… Lä-ähtee se Nyke-poika… Läh-tee!" kuiskutteli Pitkä-Liisa, tarkoittaen että Nyke lähtee kerran maailmalle saarnaamaan evankeliumia ja viisautta kuten apostoli. Hän haikaili maireaa:

"Lähtee, lähtee, lähtee!… Lähtee se, lähtee!"

"No jopahan ei! Lähtee se ja viisaat sanat maailmalle paukaa… Läh-tee!" yhtyi mairitteluun Justiitta, ja molemmat eukot olivat aina silloin kuin kaksi munalle kaakattavaa kanaa. Ei siis ihme, että Nyke oli jo hiljaisuudessa hautonut asiaa, valmistautunut lähtemään saarnamatkalle, paukaamaan ne viisauden suuret sanat ja opetukset maalimalle.

Yksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja siitä hänelle koitui harmia.

Harmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa arkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista Lötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä laiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta viisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja omintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius uskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a) varsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon kuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden, sekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi b- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä herrasviisaudesta että:

"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää katua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt." Ei hän kyllä sitä puhunut viisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin filosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten välisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista, varsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli kylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien välisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli laiskan viisasta osaa.

Ei niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli varsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin. Viisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu suussa laiskotellessaan todisti että:

"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan… siinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat." Mutta juuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he vainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja ja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta kieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat ilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen arimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.

Oli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä aina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.

Nyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä onnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan eronnut.

He elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.

* * * * *

Niinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi tupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta vahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää samainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut ketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä "ässällä", katsoi ensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti:

"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?" Kiusoittaakseen hän tietysti kysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä housuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta Lötjönen kehoitti:

"Sano: housut!"

Ja silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli vihaisesti:

"Tanon kyllä… Vaikka tata houtut tanon!"

Hän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä laiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta Lötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:

"Ka… Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan."

Ja asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti, mutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:

"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?"

Ja se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne Virsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista, kyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet sydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera itku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari pois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se lähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin isäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen mykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo tuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei ole kenkään profeetta omalla maallansa.

Ei siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu lähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren viisauden sanan maailmalle.