III
Tänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli leiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien kunniaksi.
Ja miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat ne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa, vaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän oli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni Sanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:
"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku."
Kuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun hänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi vakaana:
"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden pimeydessä."
Mutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista rauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti siinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: "Siitä minä pakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö."
"No on se", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:
"Justiisa! Ihan niinkuin yö!"
Hän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi hän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät, johtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä jo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa korteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka kerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä kortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta. Pitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli mieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja tavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä. Päinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta todisti vain nöyrästi:
"Tottapa se on Herran tahto… Kun Hän on kerran antanut ihmiselle pään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin."
"Justiisa! Ihan justiisa", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten tuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:
"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!" Hän tekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:
"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi."
Ja sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.
* * * * *
Oli.
Mutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla tallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen äpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta hiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin alkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:
"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa… Kun viidennen ikävuoden hartioillesi nostit."
Siinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo synkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli puhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka olisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti:
"No, mikäpäs siinä sitten… Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä pöytään!"
Nyke synkistyi.
"Mutta enpät paukaa!" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti viikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa puhellen:
"No mitäs sinä siitä viivyttelet?" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:
"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan… Ennenkuin parta kasvaa ja suu tarvitaan parempaan… esimerkiksi pusun ottoon", puheli hän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan jatkoi:
"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle konstin, että hän oppisi sanomaan… Eikä taito tuppeensa tukehtuisi."
"No opetan kyllä ättän… Vaikka mille EIotelle opetan ättän", myrtyi pikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan "ässä"-taidon vaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä, vihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:
"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan." Se oli onnettoman umpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää talon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä omituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:
"Mitä?… Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?"
Mutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana:
"Mutta otaanpat tanoa… Vaikka tata ättää otaan tanoa."
Mutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan, puhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:
"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke."
Ja huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo kyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä, pyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja hyvitteli, puhellen:
"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei sano… Jo-han!… Jo-haan se Nyke-poika sanoisi", hyvitteli hän ja kehaisi: "Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!"
Miten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan valtoihin.
"Lähteehän Nyke papiksi?" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten paras äiti.
"Lähtee!" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi äidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti aivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:
"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle papiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään… Paukaahan Nyke?"
"Paukaa", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä
Justiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo.
Justiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui
Lötjöselle ja puheli sille vakaana:
"Ja mitä siitä lapsesta aina kiusaakin."
Hän laski poikasen maahan, korjaili sen paidan nenäliinaa housuihin. Mieli aivan yleni. Hän jatkoi siinä korjaillessaan, mieli tavallistakin vakaampana:
"Herran Sanassa se meille selkenee viisaus. Niin ässät kuin ärrätkin."
Mutta Nyken syntymäpäivä-ilot olivat synkistyneet, elämä myrkytetty. Unohtui jo vehnästaikinakin. Kuin väsyneenä hän lähti Sissu-repsunsa kanssa pullittelemaan pois työmaalta. Hän oli joutunut liika nuorena profeetaksi ja tunsi nyt ja aina sen viran painon ja miten vaikea on olla profeettana isäinsä maalla.
Mutta taas jäivät hänen mieleensä Justiitan sanat: "Sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee papiksi maailmalle", ja siitä, nimenomaan siitä sylkäisystä, hän sai uutta virikettä asiallensa. Ja kun Justiitta, kuten äsken äitikin, oli sanonut Herran Sanassa selkenevän ihmiselle sekä ässät että ärrät ja kun hän oli aikoinaan kuullut isävainajansa pyhäkoulussa tavauttavan Isämeidästä: "ii, sano ii, ässä ää sää" ja se oli jäänyt mieleen, niin hän altistui Justiitan opetukselle niin, että päätti etsiä Sanasta tuota viisautta, keinotella sitä tietä itsellensä tuon kalliin aarteen, ja miten ollakaan, niin hänessä pääsi sillä hetkellä lyhyeksi ajaksi valloille totisen kristityn viisas nöyryys. Hän oli äidin kanssa kirkossa käydessänsä nähnyt papin kirja kainalossa kohoavan juhlallisesti ja tasaisesti saarnastuoliin. Se muisto kuvastui mielessä. Hän unohti vehnästaikinan tyyten, etsi aitan hyllyltä isänsä vanhan Raamatun, tallusteli se kainalossa kenenkään huomaamatta Sissun kanssa riihen taa, istahti siellä seinäviereen, avasi kirjan ja alkoi aivan ensi sanasta: "Biblia eli Pyhä Raamattu" tavata: "Ii, tano ii, ättä ää, tää."
Mutta siinä loppui taito. Hän pysähtyi, vaikeni. Sissu-repsu huomasi hänen pulansa, tahtoi ottaa siihen osaa, nousi takakäpälilleen istumaan ja korvat ja etukäpälät riipalla katsoi rukoilevasti pikku herransa silmiin ja uikutti ymmärtämystä anoen. Nyke nosti hänet syliinsä, istahti Raamatun päälle, istui hetken, toisen, hyväili Sissuansa. Alkoi jo uuvuttaa, sillä hän oli aikaisin noussut. Pihamaalta kuului kukon etäinen kiekaisu, mutta hän tuskin enää tajusi sitä, sillä uni teki tuloansa, lapsen herttainen kesäpäivän uni. Täyteläinen, hiljainen ruispelto häipyi hiljaa pois tajusta. Hän kallistui Sissu sylissä Raamatun viereen ja nukahti sikeästi, iso hattu päässä, suupielessä makea unenmehu ja Sissu jalkopohjassa käppyrässänsä turvallisena nukkumassa. Tuli ilta. Verkalleen palaavan karjan kellot soivat rauhallisina. Illan hyttyset survoivat, parvi siellä, toinen täällä kuulaassa iltavalossa kimaltelemassa, mutta yhä nukkui pikku pappi. Hän ei herännyt silloinkaan, kun Justiitta hänen sattumalta löysi, kantoi tupaan ja pani vuoteeseen, jossa väsähtänyt mestari nyt jatkoi sikeääkin sikeämpää viattoman lapsen kesäiltaista unta, suupielessä makea unenmehu ja uskollinen Sissu jalkopohjissa käppyrässä.
* * * * *
Se siitä.
Mutta kuten lukija tietää, oli Nyken äidin, Kainostiinan, ja Saarna-Kopsan eli Pytty-Syyrakin välillä riitaa uskonasioista. Kaksi kukkoahan ei ole koskaan sopinut yhteen linnaan, mutta nyt ei siihen mahtunut edes kukko ja kana. Molemmat halusivat vallita seurakuntaa yksin, ja niinpä nousi riita. He alkoivat syytellä toisiaan vääräoppisuudesta, lahkolaisuudesta. Riitaa kiihdytti vielä se seikka, että seurakuntaan oli tullut uusi pappi, rovastin nuori apulainen, ensimmäinen uusi pappi pariin vuosikymmeneen. Molemmat kyläsaarnaajat kokivat kilpaa kelvata nuorelle pastorille. Kumpikin hänelle koki osoittaa olevansa seurakunnan tärkein uskontekijä, ja se kaikki lietsoi henkeä.
Ja nyt sattui niin omituisesti, että tämä oppiriita heidän välillään nousi siitä, kumpi on suurempi taivaanvaltakunnassa, lapsiko vai aikuinen. Kainostiina saarnasi kirjaimen mukaan, että ainoasti lapset tulevat autuaiksi, sillä hän vetosi Sanan todistukseen — jotta: "Senkaltaisten on taivaanvaltakunta." Hän selitti sitä saarnoissaan ja ollakseen suorastaan ilkeä miesväelle yleensä ja miesprofeetoille ja varsinkin Pytty-Syyrakille erittäin hän aivan voitonriemulla seurakunnallensa todisti:
"Sillä parran kanssa ei mies kelpaa Herralle, vaan ainoastaan vaimoväelle", ja lisäsi varmuudella:
"Sillä Herra on viisas ja sanoo että: parrallako sinä mies minut petät… tai sillä että parran kavalasti pois ajat."
Mutta Nykelle ärtynyt Pytty-Syyrakki luuli hänen sillä ilkeydellä ja lasten autuuden ylistämisellä kaiken muun lisäksi itse asiassa kavalasti puolustavan samaisen poikansa viisautta kaikkea sen loukkaamia mestareja, etenkin häntä vastaan. Niin kehittyi uskonriita edelleen. He kävivät jo papille kantelemassa, syyttämässä toisiaan vääräoppisuudesta. Uskokuntakin alkoi jakaantua kahteen leiriin, vaikka yhdessä olisi ollut tilaa kaikille, ja lopulta saarnaili Pytty-Syyrakkikin jo salaisia ilkeyksiä. Kerrankin hän alkoi aineesta: "Nainen vaietkoon seurakunnassa", saarnata tuherti hartaasti ja vastatakseen Kainostiinan taanoiseen pisteliääseen ja ilkeään saarnaan ilkeydellä hän tekaisi itse seuraavat Raamatun sanat, saarnaten:
"Sillä koska vaimo rupiaa ilkiäksi, niin hän lioittaa sanansa sapessa ja jättää puheistansa älyn pois." Hän saarnasi siitä hartaudella semmoisella, jommoisella ainoastaan helteinen virsuntekijä tuhertaa työtänsä, nenänpäähän hikipisara kihonneena, syventyi ja todisti:
"Sillä vaimo on huono lipsu Herran kädessä." Hän vetosi elämään, siihen, kuinka isästänsä orvoksi jääneet lapset äitinsä kasvattamina kasvavat kurittomiksi, ja todisti:
"Se vain läpsättää, se lipsu, mutta päistäreisiksi ne silti pellavat jäävät."
Mutta Kainostiinan uskonsisaret saattoivat sen sanoman Kainostiinan tiedoksi. Äiti Ioukkautui poikansakin puolesta, varustautui vuorostaan Sanalla, ja niin sai uskonriita yhä vain uutta virikettä.