IV
Jonkun verran, oikeastaan paljonkin, oli perää siinä Pytty-Syyrakin ja muiden loukkautuneiden mestarien luulossa, että Nyke heidän taitoansa arvostellessaan tolkuttaa muilta, aikuisilta kuulemiansa. Rajoitettuahan se oli tietysti vielä Nyken oma ajatusten maailma, joten hänen täytyi jakaa muille toisilta saamaansa. Niinpä hän olikin visusti kuunnellut vanhojen mestarien seläntakaisia arveluja toisistansa, pannut ne mieleensä ja lausuillut niitä ominansa. Sehän se juuri Pytty-Syyrakkiakin eniten harmitti.
Ja kaiken lisäksi uhkasi asian johdosta kehkeytyä kirkollinen pula. Ei papisto, tuskinpa kyläläisetkään, tiennyt että tämän uskonriidan yhtenä salaisena syynä on Mestari Nyke, joka oli julkisuudessa arvostellut Pytty-Syyrakin saarnojakin. Piispantarkastus oli tulossa. Rovasti oli hakenut Valkealan isopalkkaista rovastinvirkaa, mutta jos ne nyt rupeavat piispalle kantelemaan, että seurakunnassa on päässyt valloille lahkolaisuus, tai ainakin uskonriita, niin hän voi tulla ehdollepanossa syrjäytetyksi. Siitä levottomuus. Papisto neuvotteli.
Mutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori Kakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään väärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä tuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:
"Se pitää justeerata yhteen… Niiden molempien suunta."
Ja hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat keskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna. Pytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina hänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään asiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista enempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin apuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon päästäkseen, mukasi:
"No naittakaa ne sitten!" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti leveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:
"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta riideltävää."
Nuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että hän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn nöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:
"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme… ainakin Herran edessä." Nuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti samalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja ylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:
"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan löydämme." Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa puolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän näytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava piippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.
Mutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt jo päätetyltä asialta.
* * * * *
Ja Pytty-Syyrakilla oli ärtyisyyteensä yleensä muitakin syitä. Hänhän, kuten jo sanottu, oli monet vuodet sommitellut ikiliikkujaa. Ei hän tosin kellekään ilmaissut, että se tekeillä oleva, kaikkien ihmettelemä kummallinen laitos kymmenine pyörineen ja vipuinensa on ikiliikkuja, mutta kaikki sen jo arvasivat ja suruttomat ivailivat, puhelivat:
"Pytty-Syyrakki tekee siitä saarnakojetta."
Sitä hän ei kärsinyt, ja asia teki hänet ärtyisäksi. Kesäisin hän nikkaroi Simo Holpan aitan takana, seinättömässä, mutta katollisessa vajassa. Siellä hän nytkin aherti, sekaisin pyttytyötä ja ikiliikkujaa. Ohi osui ajamaan pastori Kakkinen. Palasi lasta ristimästä ja huomattuaan Pytty-Syyrakin yksin poikkesi vajaan, pannakseen jollain sopivalla sanalla jo sen naima-asian vireille. Hän tervehti, oudosteli ukon ihmeellistä laitosta, sen lukemattomia pyöriä ja pikkurissoja ja vipuja, ja kysyi aivan ihmeissään:
"Mikä tämä on?"
Ja miten ollakaan, niin Syyrakki ei jaksanut nyt hengenmiehen edessä kieroilla ja salailla, vaan ilmaisi hänelle salaisuutensa. Pastori raapi korvallistansa, suinaili laitosta ihmeissään ja kummissaan — suinaili ja Syyrakin puuhista oudostuneena peräsi:
"Ja luuletteko, että se rupeaa pyörimään?"
Mutta Syyrakki sai nyt rohkeuden ja todisti:
"Ka mikäs siinä auttaa! Jos Herra kerran lainaa voiman nivusiin."
Hän tuherti, aherti, kohenteli ihmeen laitoksia, näytteli ja jatkoi:
"Herrassahan se on viisaus eikä meissä… Niin että mistä mikä tulee, niin se tulee", puheli hän ja todisti:
"Kyllä ne Herran voimalla pyörivät isommatkin myllyt."
Eikä nuori pappi rohennut järkyttää ukon lujaa uskoa Herran voimaan ja viisauteen. Hän vain raappaili ihmeissään ja vastaukseksi tapaili:
"Jaa… Niin, no…"
Ei tiennyt mitä sanoa. Aivan huomaamattansa hän siinä pulassa joutui silloin todistamaan: "Eihän sitä", todisti hän, "eihän sitä lasta tehdä, se syntyy… Herran lahjana nimittäin." Ei hän Syyrakin lujan uskon edessä keksinyt muutakaan sanottavaa. Kummankaan huomaamatta saapua pullitteli nyt vajaan Mestari Nyke, jäi katsomaan, tarkkaamaan, tietämättä, että vieras herra oli pappi. Syyrakki aherti ja tuherti, pani pyöriä pyörimään ja vipuja heilumaan, selitteli, puheli: "Kun me ihmiset vain ymmärrämme panna vivut ja pyörät oikealle paikalleen, niin kyllä se Herra silloin rientää avuksi ja panee rattaat käymään."
"Jaa… Kyllähän se Herra on aina läsnä." Nyke tarkkasi menoa muhkeana, kädet housuntaskussa. Pastori jatkoi suinailuaan ja ihmettelyään, puhellen:
"Kyllä siinä on tarvittu työtä ja miettimistä." Syyrakki siitä ihastui, rohkaistui, kehaisi jo itseänsä, puhellen:
"Tämmöistä ei tehdä yksistään päällä. Tähän tarvitaan sydäntä, ja sitä viisautta, joka on uskossa."
Pastori huomasi nyt Nyken. Sen omituinen olemus huvitti. Hän kiintyi poikaseen, alkoi sitä hyvitellä, puhellen:
"Osaisitko sinä, pikku mies, tehdä tuommoisen?"
"Otaitin kyllä", vastasi Nyke mahtavasti. Syyrakin uhalla hän sitä uhmasi. "Ja palemmankin otaiti tehdä vaikka kuka", jatkoi hän uhitteluansa.
Ja siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika morkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä papin takia ja kysyi Nykeltä:
"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman tehdä?"
"Vaikka mikä vika on", yltyi Nyke. "Vaikka taalnakoje on… ja vaikka mikä vika on", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa saarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun kuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän Kainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken saarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli Syyrakille rauhoittavaa:
"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi."
Mutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli hillitysti, salaharmilla Nykelle:
"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa kahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna." Hän pisti sillä kahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella hänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin hillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:
"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä… Niin että ei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee."
Mutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän kimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:
"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut."
Nyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan, morkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken lopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin saarnoista, uhitellen:
"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit luitkekoa."
Mutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä saarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi. Pulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle panematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan pappilaan.
"Minulla olisi vähän keskusteltavaa", puheli hän. Ja niin poistui. Molempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty. Pytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa arvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä käsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen tähtensä tuntui laskevan.
Niinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle, vartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän koskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan. Vasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten kristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin aikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:
"Miehen istuin, poika", puheli hän, "miehen istuin on aina korkeammalla kuin itse mies, joka sillä istuu". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä lapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:
"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen istuin tule miehen tykö."
Nyke yltyi.
"Mutta tuleepat", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti. Pytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi kiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua kuulevinaankaan, vaan ynseili vain:
"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista."
"Mutta eipät lakenneta." Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti Pytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen soimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui, kimpaantui ja äsähti:
"Mutta osaatkos itse paremman värkin pykätä?"
"No otaan kyllä."
"Saakeli!"
Hän kiivastui, sieppasi patukan. Pikku mestari kauhistui, sai jalat allensa, syöksyi suin-päin pakoon, huusi katkeroituneena, onnettomana ja loukattuna. Hän katkeroitui jo nyt koko maailmalle, joka hänen neuvonsa ja viisautensa arvioi niin ynseästi. Housut vain repsasivat takapuolella onnettomina, kun hän katse kiukkuisena ja likaiset kasvot ison hatun alla vihasta paisuneina pullitteli tietä pitkin kotia kohti, pikkuisen jalan tepsutellessa tietä tasaisesti. Ei nyt tehnyt mieli mitään, ei kerrassa mitään.
Mestari-parka! ja kun Tujusen nelivuotias poika Jamu tuli tiellä vastaan ja pyysi häntä lähtemään harjoittamaan heidän yhteistä lempiurheiluaan, vetämään Lehikoisen vasikkaa hännästä, niin hän siinä vihasta pulleana ollen kieltäytyi.
"Pelkäätkö tinä?" tiedusti silloin Jamu, luullen Nyken arastelevan nyt vasikkaa hännästä vetää, sen isäntä kun oli siitä vihainen. Nyke ylvästyi:
"Mutta en pelkää", uhitteli hän. Hän aivan suuttui ja ynsistyi, katsoi toista silmiin vihaisesti, ja kun niistä Pytty-Syyrakin miehenistuinpuheista oli jäänyt joitakin rippeitä mieleen, niin hän uhmaili:
"Ja vaikka mikä vatikka, ja vaikka mikä miehenittuin, niin en vaan pelkää vatikkaa hännättä vetää."
Ja miten ollakaan, niin heidän välillänsä sukeutui kina. Jamu kiukustui ja haukkui:
"Pytty-Tyylakkikin tanoi, että tinä olet tittamettali ja tälet ättää."
Nyke raivostui, karkasi niskaan.
"Elä pelkele!" huusi Jamu ja iski vastaan. He huusivat ja tappelivat verissä kynsin. Parku ja huuto kuului Malisen pellolle. Luullen isommankin asian olevan tekeillä juoksi kyntämässä oleva Malinen hätään ja huomattuaan asian näin vähäiseksi syöksyi kyntöpatukka ojona kohti, uhkaillen:
"Ettekö te kehnon elävät siitä kaikkoa… Parutte, että koko maailma kaikuu."
Mutta pojat kipasivat nopeasti kuin nuoli vaaraa pakoon, kumpikin omalle tahollensa. Vasta kotinsa veräjällä Nyke uskalsi pysähtyä ja huomattuaan, ettei Malista näy ei kuulu takaa ajamassa, hän nyt sai miehen luonnon, nousi miehen istuimelle ja uhitteli Maliselle:
"Tule, pelkele, niin taat!"
Ja kun hän nyt veräjältä kävellä pullitteli polkua myöten pihaan ja pihan halki tupaan, niin hän ei enää elänyt tässä maailmassa, niin täysi ja paisunut ja kaikelle ynseä hän oli. Hän kulkea pökerti kuin koko maailmalle vihastunut mahtimies ja tietoinen iso isäntä, jonka kannattaa pitää kädet mahtavasti housuntaskussa ja antaa kaikkien muiden ymmärtää, että he eivät ole tässä maailmassa häneen verraten muuta kuin pieni ja vähäinen piupau.