V
On kulunut joku päivä.
Kun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista taloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva lehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa, joka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari, oli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen talossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena Virsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli aikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo edeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä. Syyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt naima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken käytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle määrättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken tungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului lypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä ihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.
Mutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi silloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti ei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan vastaili:
"Eipä tässä erikoisia."
Hän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:
"Kuittinen siinä vain… Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi
Nyken housuista… Sanoi että sillä jo ne on."
Ei hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen osunut. Pytty-Syyrakkia se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas Mestari Nykeen, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen alussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään kylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti, muljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.
"Ka, tässäpä tää itsekin… Mitäs Nykelle kuuluu?" tuherti
Virsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain.
Virsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:
"Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä nuoralla silloin tuulettuivat."
Ja silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä, että pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis pistellä, puhellen:
"Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille."
Sitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän miehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta vaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:
"Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate." Tosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui ja uhitteli:
"Mikät tinä itte luulet olevati." Ja kun hän oli Jamulta kuullut Syyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla mitalla, uhitellen:
"Titta-mettali!"
Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:
"Poika siinä", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta teroittaessaan kysäisi:
"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?" höpisi hän sotkeakseen asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:
"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen… Joskaan ei sääri vaatteen. Kun sitä todistit." Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen. Virsu-Taavetti vain lisäsi:
"Ja arvo kuin arvo."
Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken, sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla, joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut, ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.
* * * * *
Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.
"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan vakavuutta ja todisti:
"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on miehen puoleen." Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon voimattomuudesta kasvattajana, todistaen:
"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä." Niin hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:
"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa taidollinen."
Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:
"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä ei ole miehen taito?" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi. Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:
"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla, niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana: Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?"
Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:
"Veisatkaamme!"
Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan. Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten äkkiä tyynesti: "Miksi Saara nauroi?" Hän oli kysyvinään sitä muutoin vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen, lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.
"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu", kinasi hän Raamattuun vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille kiivaasti:
"Minä sanon teille… Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja kaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että kussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että: lasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni", innostui hän, kiihtyi ja tenäsi:
"Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja koko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?" antoi hän aivan taisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina todisti voittoisen vaimon riemulla:
"Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies on sen hedelmä."
Eikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun se niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt Kainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki harrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin "talosilla-leikkiä" leikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui uusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo käydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa poikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin sotkeutumaan tähän uskonasiaan.