III
Kirkonkylään, vallesmannille, jonka telefooni oli valmistunut viime viikolla ja oli ensimmäinen koko lähitienoilla, oli täältä Salokylästä hyvä taival matkaa. Useissa paikoin oli myötämaata, jopa jyrkkiä alamäkiä, ja niissä panivat pojat täydeksi juoksuksi, ehtiäkseen vain pian perille. Eräässä ylämäessä he kävelivät rinnatusten ja Otto kehui:
—Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia… Ja vielä itse juodaan mikä vain jaksetaan.
Niin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui silloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja huonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi hän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt kulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen kannusta:
—Mikä sinulla on se?
—Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:
—Se.
—Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt Esa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden palkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:
—Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?
—Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:
—Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti … mutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut selästä … vaikka haarukoita vain lyötti säkä.
Puhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan ihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:
—Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin minä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä hyppi aitojenkin yli kuin lintu!
Hän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla
Otolle:
—Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!
Otto oli taas alakynnessä.
—Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo harmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:
—Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.
Juntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon tavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:
—Oletkos sinä nähnyt?
—En… Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee hirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.
Ja nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut ladon katolla. Esa kehui:
—Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon vaikka olisi miten vihainen.
—Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli oikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.
—Menee…! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja nyt huudahti Juntus:
—No mennään katsomaan!
—Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.
* * * * *
Pelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja kujasten suussa ilmotti Juntus:
—Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!
—Onkos se vihainen?
—On… Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei toisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen sitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:
—Eipäs sitä olekaan!
—On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten:—Isä sanoi, jotta se on.
—Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin ja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen vesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin järkeili:
—Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!
—Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi:—Ja sitte kun Esan isä huusi.
—Eipään, kainosteli Esa.
Otto kysyi nyt Juntukselta:—Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?
—Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.
—Entäs eikö äitiäkään ole ollut?
—Ei.
—Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.
—Ei kukaan… Minä vain itse kerjään.
—Entäs kukas lyö, jos mitä teet … kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.
—Ei kukaan.
—Eikö tukistakaan?
—Ei… Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä juoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan vesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:
—Kis … kis … kis … kis!
—Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen häntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa, kaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan näille hänelle aivan tuntemattomille pojille:
—Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.
Hän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa, laski sitte häränpyllyn ja kysyi:
—Kuka osaa laskea neulansilmän?
—Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:
—Oletko sinä sen laskenut?
—Olen toki… Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt kysyi Juntus Vesalta:
—Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?
—En… Oletkos sinä?
—En ole… Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.
—No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:
—Kis … kis … kis … kis!
Ja siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki korvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena kuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan alle.
* * * * *
Näin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä härnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut, kysyi Vesa rutosti:
—Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?
—Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:
—Onko se iso?
—On se, myönsi Vesa, lisäten:—Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se tervattiin.
—Mennään katsomaan! tokasi Juntus.
—No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt ja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla riiheen.
Mutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan huomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:
—Voi miten isot reiät!
Ja todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä uuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku luola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:
—Ja miten iso uuni…! Sinne sopisi vaikka sisään.
Ja hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli, mutta mahtui toki.
—Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.
—Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan ryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa erästä kylän poikaa ajatellessansa:
—Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!
Siitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa hihahtaen riemuissaan:
—Hi-ih!
Toiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko joukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun niskaan: Alkoi pehkusilla olo.
Koko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla tupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä hajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä peitetty.
* * * * *
Mutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se sama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi lukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin riemuissaan:
—Voi! Koirat tappelevat!
—Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.
—Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki juoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat paikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään isänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:
—Joko sinä olet polttanut tupakkaa?
—En.
—Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten:—Ukko Pesosen piipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.
—Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:
—Oli… Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan
Mikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.
Vesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä katsellen tokasi Esa.
—Kun olisi kaikille!
—Etsitään rikkaläjästä … jos siellä on.
—No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä kullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.
* * * * *
Vallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt ollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut kaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin keskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen tottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi ensimäiset savut, kehasi hän:
—Voi piru kun tästä tulee savua.
—Entäs saatko sinä lähtemään…? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.
—Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.
—Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus.—Ime näin ja sitte puhalla!
—Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä savusta tihrullansa.
Mutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin että Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:
—Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.
Siitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:
—Saku ei säikähtäisi mitään… Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei pelkäisi.
—Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto.
Vesa tenäsi:
—Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin kuolisi koko härkä!
Vesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:
—Oletkos sinä sillä pamauttanut?
—En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa:
Ylpeänä hän kysäsi:
—Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään…?
Oletko sinä Esa?
—En.
—Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään ja kehui:—Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi piioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.
Vesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja Juntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi voiton varmana:
—Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?
—En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi:—Mutta pappa on sylkäissyt.
—Elä valehtele!
—Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä puhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon konjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.
Nyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:
—Missä se on?
—Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan vaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:
—Mennään katsomaan.
—No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle.
Lähtiessään huomautti vain Juntus:
—Voi kun täällä haisee käry ja on savua.
* * * * *
Mennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko telefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo sivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui huomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:
—Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!
—Se on telehvooni…! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin Vesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään päähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:
—Siinä on semmoinen rautalanka.
—Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se puhuu, selitti Vesa.
—Se telehvooniko se puhuu?
—Se… Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.
Otto joutui ymmälle. Hän tiedusti:
—Entäs mikä tämä on?
—Tämä on rautalanka… Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.
—Mitä se puhuu?
—Se puhuu vaikka mitä… Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin se saa.
—Saako vaikka mitä?
—Saa.
Koko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus huomautti:
—Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.
—Se on posliinia, tiesi Vesa.
—Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.
—Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:
—No koetetaanpas!
—Koetetaan!
—No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin kivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo riemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta vallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:
—Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa, jotta naukuu!
—Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte… Tästä minä teille annan! huusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten poikia kohti.
—Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi hurjassa paossa lehtoon.
* * * * *
Nyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he ryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun talo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen laittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:
—Tulipalo… Lato palaa!
—Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi toisilta iloinen:
—Mennään katsomaan!
Juoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun seassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla. Kun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja uhkaili:
—Siihenkö tulette vielä tielle…! Tuosta saatte!
Läpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat painuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan ei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:
—Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.
Niin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt alkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.
Mutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat heinäläjään.
* * * * *
Oton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi rupesi jo kiehumaan.
Tulta kohennellessansa hän puheli:
—Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!
Kului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole aamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:
—Otto hoi…! Etkö sinä jo ikään tule!
Mutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:
—Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi… Semmoista se on, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!
Samassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti kirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:
—Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?
Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:
—Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.
Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti
Juhana:
—Eivät tässä työt olleet esteenä… Sutisen akka käy päivätöilläkin ja kuitenkin ennättää ruuan laittaa.
Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän huudahti:
—Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule…! Otto hoi…! Ot-to! hän huusi lopuksi ovelta.
Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti
olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi
Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.
Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.
Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino
Josefiina ja tervehti siunaillen:
—No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei täälläkään näy…! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?
—Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja siunaili:
—No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa…! Lähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen ilmoisen ikänsä…! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?
—Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:
—No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi…! Semmoista se on, kun ei jouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta taas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan…
Hän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:
—Missäs se teidän poika on?
—Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt
Eevastiina ja lisäsi:—Mutta sille tielleenpään tuo jäi.
Ryhdyttiin selvittelemään asiaa… Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä ja päivitteli:
—No voi, voi sitä meidänkin poikaa…! Mutta johan minä sanoin sille Urho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain sen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi kunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se huono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!
Hän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:
—Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!
—Ho-hoi…! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe jumalisiin asioihin.
Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:
—Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää nosta… Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.
Kaino Josefiina siihen huudahti:
—No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin … kun nyt ruuan keittoihin…! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän harakatkin…!
Hän korotti jo äänensä ja todisti:
—Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain, jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.
Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin itsekseen:
—Tuokin piipun hyväkäs … kun siinä taas reistailee!
* * * * *
Niin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino Josefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan alla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:
Tupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä korvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:
—Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?
—Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:
—Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?
Sulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt äänsi tyynenä:
—Mihinkä ne hukkuivat?
—Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta
Kaino Josefiina keskeytti hätäillen:
—Mitä … en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla tavalla säikyttelee!
Sulo Roobert alkoi selittää:
—Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää… Niin jotta eipä suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.
Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen verran että hän kysyi:
—Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?
—Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.
—No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta
Sulo sanoi:
—Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle kantanut!
Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:
—Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä elämä… Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!
Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:
—Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan… Niin jotta haro nyt se sieltä järvestä!
Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:
—Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla laula.
Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:
—No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle… Ja eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja paulana.
Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:
—Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa… Kun olisi kylänväen avulla ensin etsiä metsästä.
Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun seasta:
—Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään… Ikään kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt … eto herkutta!
—Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja valitti surun murtamana:
—Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!
Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa tokaistuksi:
—Ka auttaapa se … herra … kun pitää etsimistalkoot!
—Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.
* * * * *
Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen, mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet merkitsevästi, salaperäisinä:
—Saattepahan nähdä…! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran silmänne avaa!
Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita. Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset uteliaita.
Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi ennustaa ja povata.
Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua vakuutti hän silmälasit nenällä:
—Se oli sallittu … se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun näkynikin jo ennusti… Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.
Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:
—Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.
—Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:
—Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna käsillänsä kuin siivillä.
Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:
—Näin…! Näin…! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja raakuu kuin korppi: Telehvoon…! Telehvoon…! Telehvoon…! Ja silloin minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.
Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois lähtiessään hän vaikerteli:
—Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen … eikä lukisi vanhemmille tätä viaksi!
* * * * *
Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla sen rannalla… Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.
Äänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen naarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten ilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri kylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi:
—Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.
Hän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:
—Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen pahan hengen kapine.
—Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:
—Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!
Vaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui siinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo alkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa alkoi naaraus.
* * * * *
Koko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet, olivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia olivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja Sutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:
—Siellä ne nyt ovat lapsirukat … ja siellä he poloiset pysyvät tuomiopäivään asti…
Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina ehdottanut:
—Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan…
Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.
Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:
—Hyvä lapsihan se vielä oli… Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä murhetta…
Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:
—Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.
Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:
—Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei ennättänyt lapsiparka katuakaan!
Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina, kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:
—Vieläpä tämä on sallittu … oikeassa paikassa nimittäin… Näitä vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.
Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:
—Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee … hylylle… Ei tiedä vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille teille.
Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan nahka virui.
—Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka murahtaen ja kumarassa istuen.
Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:
—Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?
Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.
Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan hievahtamattakaan:
—Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin ihmisessä?
—Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan päälle:
—No.
Syntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta.
Antti Juhana sanoi lopulta:
—No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa … jotta se on pahanhengen koje.
Äiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa, koputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit ylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan pöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt nuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti uudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja ilmotti:
—Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!
* * * * *
Ja sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi juhlallisena:
—Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja tämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?
Kukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:
—Ka tähän tään kylän järveenhän ne.
—No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen, kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.
Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä. Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:
—Rukoilkaamme… Aam-men.
Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:
—No nyt on heillä rauha… Aamen!
Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:
—Kerttu!
Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:
—Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!
—Mäne… Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä, pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki jakaantui:
Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa, kuin kuiskaillen:
—Kerttu… Tuleppas tänne, Kerttu!
Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut supattaa hänelle:
—Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä peruja … vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä veisuusta.
Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:
—Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin ei tämä paljon ole siitä ilosta!
Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.
Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:
—Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt… Ei tässä enää niille toista pitäjää kuitenkaan tule.
Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi juhlaäänellä:
—Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?
Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:
—Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet… Niitä meilläkään ei enää tarvita.
—Kerttu… Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa linkuttaen ja supatti puoliääneen:
—Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino
Josefiinan pojan vaatteet.
Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus, joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet, kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.
* * * * *
Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.
Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo, ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja kuriasioita.
Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:
—Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.
Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus. Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa. Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.
Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:
"Mä hento kukka keväimen kukoistan armaalleni."
Niin päästiin illalliseen asti.
Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa. Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:
—Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.
—Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.
Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:
—Eikä kuulu!
—No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja rouvakin jo arveli:
—No mikähän sille lapselle nyt tuli… Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi, mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:
—Vesa…! Vesa hoi… Tule syömään… Pappa ja mamma jo odottaa!
Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin suuttuneena:
—No eikä kuulu… Mitä siitä enää huutaakaan!
Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus… Hän kalpeni äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi hätäytyneenä:
—Pappa!
Vallesmanni hämmästyi.
—Mikä sinulle tuli…? Lempi…? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla äänellä sopersi rouva:
—Kun ei Vesa olisi ollut ladossa…! Pappa…!
Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.
Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat, vallesmanni komenteli.
Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti:
—Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti…
—No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:
—Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä… Jos lie mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!
Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen, epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.
Mikä tuskan yö!
Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:
—Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta silmällä!
—No mutta mitenkä minä!
—Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja viskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi:—Joutava mies!
—Mutta kuulehan nyt!
—Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän kissan loitommaksi ja äänsi matkien:—Kuulehan nyt.
Nimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken kuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:
—Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on sopimatonta olla lapsenlikkana.
Nyt suuttui jo rouva ja ärähti:
—Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!
Nimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan jotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti matkien:—Sopimatonta…!
—Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa. Varottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti vakavasti:
—Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä paljon edesvastuussa kuin minäkin.
Vallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä nopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:
—Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet valtion virkamies.
—Mutta kuulehan nyt Lempi…!
—Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään, sanellen voimallisesti, juhlallisesti:
—Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.
Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä ja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin rouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen verran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon kutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.