V
Seuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä virkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille. Heinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan haudaten toisensa niiden alle.
Mutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:
—Pojat hoi…! Kun olisi leipää!
Nyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin keskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:
—Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.
—Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen:—Kun siihen sattui se kivi… Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen… Ja sanoo panevansa linnaan!
Syntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet housun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:
—Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte minä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!
Mutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus keinon. Hän ehdotti:
—Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!
Ensin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:
—Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat papalle.
—Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin mukaansa. Vesa vielä neuvoi:
—Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne… Se on semmoinen poika jolla on samallainen hattu kuin minullakin.
* * * * *
Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:
—Mitä sinulla siinä kannussa on?
—Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:
—Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!
—Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:
—Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:
—Ei kukaan.
—Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä äänellä, anoen:
—Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän köyhän apua!
—Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti riemuissaan:
—Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?
—No mene nyt…! Anna niitä kasattuneita leipiä … mutta elä anna paljon! lupasi rouva.
—No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät.
Ulos tultuansa kysyi Juntus oitis:
—Oletko sinä lukkarin Saku?
—Olen… Kuka sinulle sanoi?
—Vallesmannin Vesa… Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.
* * * * *
Lukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille. Ruoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten kysyi Saku:
—Otetaanko voitakin?
—Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:
—Ja tuossa on palvattua lihaa… Se on hyvin hyvää!
He ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:
—Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole siellä… Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?
—Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:
—No pannaan siihen maitoa…! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä maitoa.
Nopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat ylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:
—Saitko sinä?
—Sain.
Nyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:
—Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!
—Voittiko Nalle?
—Ei… Musti voitti ja sitte Nalle älähti … ja sitte me menimme meidän latoon ja poltimme tupakkaa.
—Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika selittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä, voitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron perään, ja Vesakin kehui nyt:
—Voi miten makeata leipää…! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?
—Ei… Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa harjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:
—Ketä se ottaa?
—Sinua … ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa riemastui:
—Eivätpäs toki löytäneet…! Eiväthän löytäneet, Saku!
—Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:
—Seisoppas sinä, Vesa näin!
He olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä seisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon sankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:
—Eipäs vaikka mitä!
—Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt, mutta silloin Saku yltyi ja sanoi:
—Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin uskaltaisin, vaikka henki menisi!
—No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät he syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.
—Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.
—Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen samalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa. Kiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes viimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.
* * * * *
Siinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan poltosta ja hän kysyi:
—Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?
Vesa ei vastannut. Saku kerskasi:
—Minäpä osaisin!
—Etpäs!
—Osaanpas… Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin, mutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.
—Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:
—Näytän kyllä…! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!
Kaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin.
Vihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:
—Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!
Silloin riemastui Saku:
—Minäpä tiedän…! Mennään meidän kauramaahan…! Siellä on hyvin paljon putkia!
—Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa kasvoi putkia kauran seassa.
Kenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat iloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät siellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi Vesa:
—Mutta nyt ei ole tupakkaa.
—Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä sitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:
—Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.
Toiset oudostuivat. Juntus lisäsi:
—Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen syöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!
—Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:
—Oletkos sinä löytänyt?
—Olen… Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein kokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen… Eikä se herra tiennyt siitä mitään.
Keskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:
—Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa vaikka miten paljon.
Ja nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti kotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän huudahti:
—Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!
—Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui
Vesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:
—Lähdetään!
Ja niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin kauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat matkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:
—Nyt sitä nähdään telehvooni!
* * * * *
Seikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on tien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä ahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn jänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:
—Kivitetään noita poikia!
—Kivitetään!
Ja oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä huusi:
—Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!
Niin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät suojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina älähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan otsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia kuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi haukkumasanan:
—Räkänenä!
—Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi toistensa haukkuminen. Saku huusi:
—Mustalaisen poika!
—Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:
—Sinun isäsi on akka!
—Ja sinun isälläsi on sappermentti!
—Ja sinun pipparmantti!
—Ja sillä on risanuttu! tuli lisää.
—Elä hauku! huusi Saku.
—Haukunpas!
—Haukuppas tokko uskallat! uhkui Saku.
—Haukun kyllä!
—Minkäs teet kun haukun!
—Mörökölli! tarttui Vesa.
—Ja sinä körömölli! tuli vastaan ja sitä seurasi naurun rähäkkä. Vesa suuttui ja uhkasi:
—Saakeli!
—Tuleppas tokko uskallat!
—Tulen kyllä!
—Tuleppas… Ripakinttu…! Tuleppas…!
—Tuleppas…! Kutti! Kutti!
Ja silloin suuttui Vesa. Keppi ojona hyökkäsi hän aidan yli notkoon ja sieltä ylös vastustajien kimppuun. Toiset seurasivat mukana villisti huutaen. Vastapuoli viskasi vielä kerran kivillä, mutta sitten se syöksyi hurjaan pakoon ja niin oli rinne vallotettu. Esa ylpeili voitosta:
—Nyt jos tulisi vaikka mikä, niin se menisi pakoon… Vaikka Immosen härkä tulisi.
—Tahi vaikka tulisi sata poikaa! yhtyi Juntus. Saku viskeli innoissansa kiviä ja Otto uhkaili:
—Kun me miehen kokoisella kivellä oikein viskaisimme, niin vaikka olisi miten monta poikaa, niin ne lähtisivät pakoon…
Ja nyt lukivat he saamansa kuhmut. Jokainen oli saanut useampia, mutta
Juntus sanoi niistä:
—Eipä ne näy… Tuo Vesan vain näkyy.
Ja siksi otettiinkin lukuun ainoastaan Vesan kuhmu ja Esa nauroi äitinsä parannuskeinoja muistaen:
—Kun olisi tehdä villavaatteella taikaa, tahi ottaa maitopytystä kermaa ja voidella, niin se painuisi!
Viime mainittua keinoa päätettiinkin käyttää ja joukko jatkoi matkaansa, päättäen mennä ensimmäisestä talosta pyytämään kermaa. Mutta matka oli pitkä. Ikään kuin kulkua jouduttaaksensa ehdotti Esa:
—Pojat! Ollaan hevosilla!
—Ollaan!
Tehtiin pajunkuoresta ohjakset; otettiin patukat. Yhdet olivat hevosina, toiset ajajina. Saku ajoi parilla. Hevoset hirnahtelivat. Hurjaa vauhtia saavuttiin niin ensimmäiseen, Pajarin taloon.
Mutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin rahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat yölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita rahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään. Itse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.
Oli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki nukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät saaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat matkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.
Valkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä ihmetteli kuin itseksensä:
—Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!
—Olipa nää vaikka kenen … eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki hajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.
Talo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt maitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.
Ja silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:
—Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!
—No!
—Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.
—Pannaan palikoita ja kiviä … ja kaikkea, keksi Vesa.
Ja oitis oli pyttylaivasto pikkulaineilla kiikkumassa selkävesille. Missä oli palikka sotamiehenä, missä pikku kivi tykkinä ja käpy päällikkönä. Joku pytty oli vielä jälellä. Talon kissa hääri pyttyjen luona, luullen saavansa maitoa.
—Pannaan viime pyttyyn kissa kuninkaaksi, hoksasi Vesa.
—Pannaan!
—Kis … kis!
—Nau-uu! käyristeli kissa vastaukseksi ja hieroi pyytäjän säärtä.
—Pane nyt tuohon! varasi jo Juntus alustaja oitis seilasi kissa pytyssä, tavottaen päälaivastoansa häntä kohona ja naukuen rantaa kohti. Pojilla oli hauskaa.
Mutta silloin kuului rappusilta emännän kovaääninen siunailu:
—Pahahenki vieköön…! Kun ne yölliset riivatut ovat mättäneet maitopytyt lampiin…! Miehet…! Miehet hoi! hän huusi.—Tulkaa antamaan niille hylyille aika sauna!
—Voi, voi! pääsi poikaparvelta, kun se syöksyi hurjaan pakoon ja pelastui ehein nahoin. Mutta pyttylaivasto hajaantui lammin selkävesille. Kissa naukui ja pyttyjä kokoamaan kiirehtivä veneväki sadatteli öisiä vieraita.