IX
Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä. Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni. Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:
—Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!
—Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa takaisin saamisesta.—Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!
—Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni ääntään toistaessaan uhkailuaan.
—Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:
—Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa polkien:—Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.
—Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui vallesmanni ja yritti jatkaa:—Ja minä annan semmoiselle sikiöl…
—Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.
—Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi juhlallisesti:
—Kauno Valdemar…! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä laillako sinä puhut minul…
—Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni niin että seinät jyrähtivät.
Jokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun lukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan. Kun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa puolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä Karoliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa. Vaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen ja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen sillä sanojansa.
—Minä sanon … minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin juuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle… Ja minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä et saa siihen koskea sormellakaan… Et sakarisormellakaan…! Se on sinun ankaruutesi tähden lähtenyt!
—Menköön…! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, … eto elävä! tuskastui vihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan käteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen lähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:
—Niinkö sinä puhut…! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija sillä tavalla!
Syntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari huoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt aina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:
Hän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein häijysti pistääksensä, juhlallisesti virren:—Raskaissa maan vaivoissa.
* * * * *
Tämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho Ernestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus oli ollut ilmiriitaakin.
Mutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi otaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu kuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen esirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien muistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot olivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.
Tämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin mieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat haihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta Eevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:
—Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena pois täältä surun ja murheen laaksosta… Vähemmän on hänellä tilin tekemistä!
Ja Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu lakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista onnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt siitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo mieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei tahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen kuin jaksoi murahtaa:
—Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus … vallesmannia.
Eevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä oli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi. Siksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi asiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:
—Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.
—Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.
—No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli saatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit ja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia kohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.
Niinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla asian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien olevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma nenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen ja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:
—Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon…
Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen nenäliinallansa ja jatkoi:
—Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen eukolle.
Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:
—Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?
—Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus kuiskailun tavoin:
—Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!
Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat. Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava, nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:
—Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.
Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.
Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi. Isä murisi jo:
—Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee…
Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies selittikin, itsekseen murmottaen:
—Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.
—Hoh-hoi … hoh-hoi…! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina. Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:
—Olisit itse mennyt … kun sitä siirappia niin himosit.
Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi. Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti mies riitelemällä:
—Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi… Ei enää mikään muu ruoka vältä…! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.
* * * * *
Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino
Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:
—Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen rauhaan!
Talon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä jatkoi:
—Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä siirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten sinä sen lähetit…? Mitä varten sinä sen pojan lähetit…?' Ja minä kysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä suutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa silloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi.— Siirapissakos sinun pitäisi uida…? Siirapissakos sinun pitäisi aina rypeä…? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?
Hän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:
—Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin minä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä sitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä kauniina päivänä, jotta pyörähtää…! Mutta heittääkös tämä hyväkäs! Samaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi marina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on…! Ja etovertasesta, kun tästä muutamasta siirappitipasta… Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin ja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran sinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä pitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.
Hän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui, riidellen:
—Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä pistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan iankaikkiseen asti, en paremmin sano… Ja mikäpä hänestä on erotessakin nyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä siteenä välillä…
Hänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:
—Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan kotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.
Mutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän uudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:
—Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön miehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista töistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin jotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko telehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!
Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:
—Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää vaikka palveluspaikan saada?
Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:
—Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?
—Ka onhan tässä… Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään … se kun tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.
Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa hän murahti:
—Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.
—Häh?
—Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta toinen murisi lisää:
—Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat … pojat!
Syntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina oitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten. Silloin huudahti Kaino Josefiina:
—Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista… Kun eivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin mistä ne nekään paremmiksi oppisivat!
Hän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:
—Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni, niin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin olemassa!