X
Pinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti matkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit naurismaasta. Juntus ilostelikin:
—Kun olisi aina näin paljon naurista!
—Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.
Aivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se oli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan päällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan. Nurkassa oli kivikiuas.
Tämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka. Läheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se nukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli ikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut oli nostettu lipuksi saunan katolle.
Mutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet ja Esa huomautti:
—Kun olisi leipää!
—Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä henki. Saku kysyi häneltä:
—Etkös sinä tiedä missä on?
—Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:
—No missä?
—Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista liritystänsä.
—Onkos muuallakin?
—O-on sitä toki… Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.
—Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä hikersi:
—Saa sitä… Jos vain pyytää, niin saa!
—No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:
—Minä menen.
—Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:
—Jospa sinä et osaa?
—Osaanpas.
—No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:
—Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte sanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!
Ja toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä aikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat naurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo välillä tappelikin.
Mutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat ensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen mummo.
—Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa jokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja ihmetteli:
—Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla … ja vielä kesäsydännä?
Pojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:
—Kuka sinun isäsi on?
Tämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:
—Se on vallesmanni.
Mummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:
—Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut…! Kenen vallesmannin lapset ne nyt kerjuulla käyvät…! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!
Ja mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:
—Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä anneta … eikä täällä mitään rouvia ole… Mene pyydä tuosta Koistisen talosta työtä… Siinä tarvitsevatkin paimenta.
Pettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään kivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa talossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi talon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he niitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:
—Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!
—Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten kiven. Juntus tiedusti:
—Onko teillä leipää?
—On.
—Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:
—Onko paljon voita?
—On… Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.
—Missäs teidän leivät ovat?
—Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.
—No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan.
Vesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi
Jusolle:
—Sitte saat sinäkin voileivän!
—Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.
—Saat… Ja Juntuksen rihmapyssyn saat… Saahan, Juntus?
—Saa… Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi voihinkin:
—Se on tässä.
—Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa oivalsi:
—Otetaan sitä…! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.
—Otetaan…
He täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis.
Juntus kehui talon pojille:
—Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?
Juso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään kehumaan:
—Onpa meitäkin paljon … minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja
Kotilaisen tyttö… Ja on meillä oma Mustikin!
—Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:
—Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.
Poika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:
—Anna koirallekin voileipää!
—Se… Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.
* * * * *
He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli heistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua. Naurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.
Iltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa kokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien vastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki koolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti pyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa helmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä. Jopa kehasikin hän:
—Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän tikapuissa. Hän lisäsi vielä:
—Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi housut!
Koko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin ehdottaa:
—Pojat…! Leikitään pappaa ja mammaa…! Minä olen pappana ja Helmi on mammana … olethan Helmi mammana?
—Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja neuvoi:
—Osaa sitä… Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se on jo pappa … ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!
—Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:
—Ei siinä sitte muuta olekaan… Sinä vain suutut niin kuin mamma ja sitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta … ja tehdä niin kuin pappa tekee…
Pitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan rouvana, ja silloin kysyi Vesa:
—No leikitäänkö?
—Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:
—Minkätähden?
Helmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:
—Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin sitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin… Sillä on väkkärä ja kirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!
Vihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.
* * * * *
Tämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman pitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme suorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi pitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:
—No nyt jo riitele!
—Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:
—Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka tätä penkkiä ja sano: Tenho hoi…! Tenho!
—No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:
—Entäs nyt?
—No nyt vaikka pole jalkaa…! Tahi riitele muuten!
Helmi polki jalkaa ja nauroi.
—No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo, taputteli hartioille ja lepytteli:
—Lempi… So, so, Lempi-kulta… So, so.
Tyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä tavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja suuttui tosissaan:
—Et saa!
Vesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä alkoi pitkä sylkiriita ja tora.
Vihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui. Vihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai nokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.
Vesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja nyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:
—Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!
Juntus suostui ja Helmi puolustautui:
—Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.
Tämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki olivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat pikkupuuhissa.
Tästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että leikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo. Hän selitti:
—Pojat… Tästä korvosta saadaan saarnastuoli… Ollaan pappina ja lukkarina… Eikö olla, pojat?
—Eipä ole kirkkoa!
Mutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta tehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:
—Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa honota nenääsi niin kuin isä!
Ja nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:
—Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.
Mietittiin sitä asiaa.
—Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:
—Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja haukkuvat.
—Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena.
Mutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:
—Eipä ole häntää!
Se oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:
—Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät… Ja sitte on Vesa suntiona!
Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku seisoi tervakorvossa saarnaten:
—Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin suun kiini kutoo!
—Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä kepillä, hätistellen:
—Sipi… Sipi, pois koira!
Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:
—Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä parannus kohta niin ruustinna saa lohta… Ja pappilan apupapin papupata pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu… Amen! Honota nyt Juntus…! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!
—Ei vielä … ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän istu puussa ja kehotti:
—Nyt honota niin kuin isä… Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.
—No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria. Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan häränpyllyjen laskemiseen.