KAHDESTOISTA LUKU
Yleensä voidaan sanoa, että Ville Huttunen, se sama mies, jolle Antti ja Jussi vastaan tullessa ensiksi tulivat ilmottaneeksi, että muka ovat Ameriikkaan menossa, on luotettavimpia isäntämiehiä Liperissä, mitä rehellisyyteen tulee. Ensiksikin hän kertoo asian juurtajaksaen. Kerta alkuun päästyänsä ei hän kunnolleen koskaan ehdi loppuun, ja kumminkaan ei hän välillä lepää, vaan useinkin porhaltaa koko tuon pitkän taipaleen niin yhtämittaa, että toisille ei jää suunvuoroa. Toinenkin seikka lisää vielä hänen luotettavuuttansa: Ukko Hyvärinenkin oli kerran myöntänyt:
»Kyllä Ville Huttusen puheisiin sopii luottaa, sillä Villellä on suuri kontu ja toistakymmentä lypsävää.»
Jos sitte joku sattui milloin Villen puheita epäilemään, niin silloin aina vedottiin ukko Hyvärisen lausuntoon, sanottiin:
»Uskoohan ukko Hyvärinenkin, mitä Ville puhuu.»
Mutta oli vieläkin eräs seikka, joka vaikutti, että häntä ei yleensä pidetty pahimpana valehtelijana… Oli näet tapana sanoa:
»Jos Ville Huttunen valehtelee, niin se valehtelee niin järkiään ja rehellisesti, että siitä voi seulomalla erottaa eri läjään sen mikä on totta ja jättää varsinaiset valeet uskomatta.»
Kaiken senkin lisäksi oli Mikko Kutvonen vielä huomauttanut:
»Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että rehellinen valehtelija ei koskaan salaa totuutta, vaan antaa sen tulla yhdessä mylläkässä varsinaisen valeen kanssa.»
Tämä Ville Huttunen poikkesi tavallisesti matkallansa Hyvärisen taloon. Nytkin teki hän niin. Koko matkan oli hän hautonut mielessään sitä kysymystä, miksi Antti Ihalainen ja Vatanen lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsivät kontunsa, Ihalainen vielä vaimonsakin. Niissä mietteissänsä saapui hän Hyvärisen talon kohdalle ja arveli:
»On sinne nyt vähän väärää, ja nuokin kujaset näkyvät olevan kuoppia ja likaa täynnä, vaan jos sillä Hyvärisen eukolla sattuisi hyvinkin olemaan kahvi valmiina, niin saisi tuossa kupin aamutuimaansa.»
Hän pysähdytti hevosensa ja kuorman päällä mahallaan lojuen mietti mitä tehdä. Ei oikein tahtonut haluttaa vedättää kuormaa taloon, varsinkin kun sinne oli ylämäki ja kujaset rapaiset, eikä hevostakaan janottanut, kun oli juuri sen juottanut Variksen kaivolla. Hän aivan vihastui Hyväriselle, kun se ei hiekotuta kujasiansa.
»Uppoavathan siihen kärrit rumpuaan myöten», moitti hän. »Mitä ne tuosta talosta ovatkin rakentaneet tuonne mäen päälle, vaikka tässä tien varrellakin olisi ollut pihamaan paikkaa miten paljon hyvänsä!»
Mutta kun hän siinä ajatteli, yltyi kahvin halu. Hän mietti jo varmana:
»Keittäähän se emäntä, jos ei satu valmista olemaan.»
Ja silloin hän käänsi hevosensa kujasille ja vedätti kuormansa Hyvärisen taloon.
Talossa oltiin tulisessa kiireessä häävalmistuksien kanssa. Emäntä puhui
Anna Kaisalle:
»Eivätkö nuo jo tänä iltana tulle sieltä Joilta… Ja tuo se Vatanen sieltä nyt aika tuliaiset.»
Ukko Hyvärinen siihen vielä lisäsi:
»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee heti.»
Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan, istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti häntä:
»Ka, Ville Huttunenko se on?»
Ville vastasi tervehdykseen:
»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen, niitä tulitikkuja?»
»On niitä tässä.»
»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää, niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»
Hänen piti rykäistä, ja sen johdosta sai Hyvärinen huomautetuksi:
»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä hevosia syöttävät.»
Ville oli saanut ry'ityksi ja myönsi:
»No on siinä kulkijaa! Yhtenä jonona menee toisinaan, niin että toinen pää missä lieneekin. Missä häntä riittäneekin niin jumalattoman paljon miestä ja hevosta, kun sitä valuu kuin turkin hihasta… Ja se joukko sitten kun taloon vetäikse, niin siinä kysytään talossa tulitikkuja ja varsinkin tuota tupakkaa.»
Hän katsahtaa muljautti Hyväriseen, nähdäkseen ymmärtääkö se. Sitten hän taas jatkoi:
»Se tupakan meno se onkin ihan hirmuinen. Mutta ei ole vain Huttusen talossakaan tarvinnut omaa tupakkakukkaroaan povestaan kaivaa. Talon tupakka on aina valmiina vuottamassa, tulipa häneen vaikka mustalaista… Tuo yskäkin on ruvennut vaivaamaan.»
Oikeastaan hän nyt ryki antaakseen ukko Hyväriselle puhevuoron.
Hyvärinen älysi sen ja sanoi:
»Onhan siinä pölkyssä talon tupakoita! Mitä sinä niistä omistasi.»
Ville alkoi purkaa omia tupakoitaan piipusta ja sulloa talon tupakkaa sijalle. Sitä tehdessään hän selitti:
»Olisipa näitä omiakin ollut riittämään asti, mutta voipahan tuota maistaa Hyvärisenkin riihen takaisia.»
Hän sytytti piippuaan ja jatkoi sitä tehdessään:
»Ei siinä meidän konnulla tarvitse tupakan puutteessa istua, jos on vain vähänkin miestä, että viskaa tupakan siemeniä riihen peräseinän taakse.»
Hän aivan korotti ääntään, kun kehui:
»Se seinän tausta se työntää sitä tupakkaa, että ilma on sen paljoudesta haleta. Eikä olekaan kumma, jos se sitä tellää tulemaan maan täydeltä, kun rahtilaiset käyvät siellä koko talven, niin että siellä istuu ja kyköttää tuota miestä kuin varista ruispellon aitaseipäissä.»
Piippu alkoi sammua. Hän imeä laputti sitä kovemmin, painaen tupakoita peukalon kynnellä syvemmä koppaan, ja jatkoi:
»Ainoastaan se kahvin menekki harmittaa toisinaan, kun sitäkin luojan viljaa menee niin tuhottomasti, että ei riitä Haisevan kaupassa, vaan on jo täytynyt käydä kolme naulaa ostamassa Kuuselan Pekan puodista… Kas tuota piippua kun reistailee!… Pah … pah … pah!… Mutta se eukko on semmoinen kapine siinä meidän talossa, että kahvitta se ruoja vain ei laske matkamiestä talosta, ja kun on semmoinen kansan paljous, niin ämmä saa vain aamusta iltaan tuhertaa pannunsa kanssa, niin että kun torvesta kaataa kahvia kuppiin, niin jo pitää kiireellä riennättää hattua auki ja kaataa toista vettä pannun suusta sisään.»
Tässä hän pysähtyi ja katsahti emäntään. Emäntä sanoi silloin Anna
Kaisalle:
»Panisit Anna Kaisa tuosta tuon pannun kiehumaan, kun on nyt kerran näin harvinaisia vieraita tässä meilläkin!»
Sillä tavoin jatkui keskustelua. Ukko Hyvärinen väänsi lehmien kytkytvitsoja. Kahvi joutui ja emäntä jo käski Huttusta ottamaan kupin. Huttunen vastusteli:
»Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, kun joinkin ihan äskettäin sen Pekka Variksen mökissä. Siinä vielä makasivat, mutta Varis kun kuuli äänen, niin paikalla tunsi ja sanoi: 'onko se Ville Huttunen?' Siihen sitten heräsi Variksen eukkokin ja tuli hyville mielin ja sanoi: 'Pitääpä nousta höyräyttämään Huttuselle kahvit, kun ei olekaan niin kaivattua vierasta osunut koko mökkiin!» Vaikka enhän minä heille kahvin vuoksi poikennut, vaan muuten vain hevosta puhalluttamaan. Jussi Pirhosen kaupastako se Hyvärinen ostaa kahvinsa?»
»Jussi!» kerkesi emäntä myöntää.
Lopulta oli Huttunen saanut kahvit juoduksi ja varusteli lähtöä. Jo oli hänellä hattu päässä, kun juohtui mieleen asia. Hän ihmetteli:
»Mitähän se Ihalaisen Antti ja Vatanen muutoin ajattelivat, kun lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsi Ihalainen vielä eukkonsakin ja koko kontunsa Liperiin? Onkohan se riitaantunut sen akkansa kanssa vai muutenkohan se rupesi reistailemaan vanhoilla päivillään, vaikka olisihan siinä konnullaankin voinut elää?»
Hän kertoi pitemmältä Antin konnusta ja Ameriikasta. Hyvärisen väki kuunteli sitä alussa viisaan näköisenä, mutta jo pani miettimään, kun Huttunen selitti:
»Vatasen Jussin kanssa ajoivat vastaan ja tuli siinä tarinoiduksi, niin Ihalainen sanoi, että hänellä on työpaikka tiedossa Ameriikassa ja on ostanut jo piletin aina perille asti. Sen Peijonniemen Leinosen pojan, joka on Ameriikassa, sanoi kutsuneen ja sanoneen: 'Tule vain, tässä samassa talossa saat työtä, jossa voit ansaita kymmenen markan päiväpalkkoja, ja jos osaat vähän petkuttaa ameriikkalaista niin viisaasti, etteivät huomaa, kun tarkastavat, niin voit vielä jutkauttaa isäntää niin että se maksaa toisen kymmenen liikaa.' Arvelihan se Antti osaavansa. Ja arvelipa se Vatanenkin, että mene tiedä jos hänkin pyörähtäisi Antin mukaan…»
Nyt alkoi ukko Hyväristäkin epäilyttää. Kun Huttunen sattui levähtämään, huomautti hän:
»Kun et nyt vain valehtelisi vähän liikojakin sen Ihalaisen ja Vatasen niskaan!»
»Mitenkä sitä nyt tosiasiassa osaa valehdella!» ihmetteli Huttunen. »Johan minä tiesin asiasta viime kesänä, kun Antti itse kävi puhumassa ja lainasi vielä neljäkymmentä markkaa laivarahoiksensa. Jo johan siitä Joillakin tiesivät puhua. Se Akkalan Hötösen poika oli siellä ja sanoi vuottelevansa Ihalaista ja Vatasta, että menevät yhdessä Ameriikkaan. Olivat sopineet sillä tavalla, jotta pääsevät laivalla yhdellä piletillä, eikä tarvitse kumpaisenkin eri lippua ostaa.»
Hän tiesi kertoa vieläkin sitovampia seikkoja. Hänen viimein lähdettyänsä ei Hyvärisen tuvassa kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki ajattelivat Ihalaisen omituista päähänpistoa, ja kummastusta lisäsi se, että Vatanenkin oli uhannut lähteä Antin matkaan. Päivä oli jo puolessa, mutta ei vieläkään oltu Hyvärisen talossa sanaakaan virketty. Vasta päivällistä syödessä sanoi emäntä:
»Lieneekö noihin Huttusen puheisiin aina luottamista, kun sen suusta tulee sitä pötyä kuin tiinusta.»
Hyvärinen ja Anna Kaisa eivät vastanneet mitään, vaan alkoivat jo tyyntyä. Päivällisen lopussa oli Hyvärinen sen verran rauhottunut, että kysyi emännältään:
»Otrakakkoako sinä huomenna paistat?»
»Otra. Arvelin paistaa ruisleipää, että saisi potaattikukon kuorta, vaan heitin sitte sen ensi viikkoon», vastasi emäntä. Anna Kaisakin tyyntyi, ja elämä lähti menemään ennallaan.
* * * * *
Mutta oitis saapui lisätietoja: harvapuheinen, vakava nahkakauppias Mikko Kukkonen ajeli lammasnahkoja ostamassa ja poikkesi niitä tiedustamaan Hyvärilään. Hänenkin vastaansa oli Antti ja Jussi ajanut ylpeillen hänelle Ameriikkaan menollaan. Nyt sattui vielä tämä Mikko Kukkonen matkustamaan Ville Huttusen jälkiä myöten, joten hän joutui kokoomaan kaikki ne tiedot, jotka Ville oli jättänyt. Niinpä oli hän sitä tietä saanut kuulla senkin, että Vatanen muka oli myönyt kontunsakin eräälle Ilomantsin miehelle ja että rahat olivat taskussa. Kukkonen oli puolestaan levittänyt asiasta tietoa pitkin tietä, siten vuorostaan vahvistaen Huttusen puheita. Asia oli kaikkialla, missä Kukkonen oli sen kertonut, herättänyt semmoista hämmästystä, että Kukkonen innostui siihen ja aina taloon tultuansa alotti puheen siitä. Nytkin hän ihmetteli:
»Mikähän sille Kutsunvaaran Vataselle ja Murron Ihalaiselle tuli, kun ne lähtivät Ameriikkaan! Onkohan niille mitä ronkelia tapahtunut?»
Olipa Hyvärisen väki ihmeissään, sillä Kukkosesta tiedettiin, ettei hän osaisikaan valehdella. Vasta pitkään ajateltuaan sanoi isäntä:
»Tokko noille lie tapahtunut ronkelia ja lienevätkö nuo menneetkään, vaikka se Ville Huttunen sitä höpisee…»
»Eihän sen Villen puheisiin ole luottamista!» huomautti emäntäkin.
Kukkonen, harvapuheinen mies, istui kauvan ääneti, mutta sitten sanoi:
»Itse ne minulle sanoivat, että Ameriikkaan he aikovat matkansa kääntää.»
Se ilmotus muutti asiaa. Syntyi pitkä vaitiolo. Kukkonen jo käänsi puheen toisaanne sanoen:
»On tässä tuvalla kokoa! Tämä taitaa olla suurin tupa Liperin pitäjässä?»
Mutta kukaan ei vastannut. Emäntä seuloi jauhoja ja Hyvärinen kiskoi pärettä. Kukkonen jatkoi:
»Ainoastaan siellä Onkamon Kinnusessa minä olen sattunut näkemään vielä suuremman tuvan.»
»Ovat nuo päivätkin nyt pimeitä! Ei näet ole muuta kuin kaksi pimeää vastakkain!» huokaili emäntä itsekseen. Sitten taas vaiettiin, kunnes Kukkonen yritti:
»Ilomantsilaiselle se Vatanen sanoi talonsa myöneensä. Paljonkohan tuo sai?»
Anna Kaisa lähti tuvasta pois ja Hyvärinen, joka pelkäsi lasten alkavan taas puhua Vatasesta ja saattavan julki koko asian, vaikka niitä oli selkäsaunan uhalla siitä kielletty, suuttui jo lapsiin, vaikka oli hyväntahtoinen mies. Hän otti päreen, aikoi sillä hosua lasten kintuille ja torui:
»Ettekö mene siitä lämpimään saunaan itseänne pesemään illallisella saunavedellä!»
Hämmästyneinä suojelivat lapset kinttujaan ja työntyivät itkien ovesta ulos. Kukkonen tupakoi rauhallisena ja talon väki askaroi töillänsä. Pitkän ajan kuluttua kysyi jo emäntä Kukkoselta:
»Missä sinä sitä Vataselta kuulit?»
»Itsehän se Jussi sitä kertoi, kun sattui vastaan tulemaan. Ameriikkaan sanoi menevänsä, kun ovat niin suuret verot ja karut viljelysmaat täällä Liperissä», selitti Kukkonen.
»Ähää!» sai vain emäntä sanotuksi, ja nyt alkoi entinen mietiskely.
Jonkun ajan kuluttua tiedusti Hyvärinen:
»Missä paikassa se Vatanen tuli vastaan?»
»Siinähän se Lehvosen entisen ruishuhdan kohdalla sattui.»
»Vai siinä!»
»Siinä.»
Emäntä kokoili jauhoja vakkaan, Hyvärinen sitoi päreitä torvelle ja kaikki kolme vaikenivat. Työnsä lopussa kysyi emäntä:
»Eikö se muuta sanonut… Vatanen?»
»Ei!…»
»Vai ei!»
»Ei.»
Hyvärinen nosti päretorven orsille, lakasi roskat lattialta uunin luo ja alkoi tupakoida. Kukkonen huomautti murahtaen:
»Johan se Vatanenkin oli ikämies!»
Ei virkkanut talon joukko siihenkään mitään. Emäntä oli saanut jauhot vakkaan, mutta pöytä oli vielä pyyhkimättä jauhoista. Hän huokaili:
»Minnehän ne pennut ovat panneet sen jäniksen käpälänkin, kun ei ole millä pyyhkisi pöytää?»
Hiiltä lähtöpiippuun asetellessaan kysyi Kukkonen:
»Ei sillä Hyvärisellä taida nyt olla lammasnahkoja myödä?»
Kauvan sai hän odottaa vastausta. Vihdoin selitti emäntä Hyvärisen puolesta:
»Tokko tuolla lie… Se möi niitä viime talvena yhdelle rytkyläiselle.»
»Möikö se sen mustan pässinkin nahkan?» tiedusti vielä Kukkonen.
»Möi.»
Kukkonen oli saanut asiansa toimitetuksi ja lähti. Lähtiessään hän vain tarkasteli ovensuussa Hyvärisen talon suurta hiilikoukkua ja ihmetteli sen jykevyyttä ääneensä, ikäänkuin jäähyväisikseen:
»On siinä hiilikoukussa tuota rautaa vähä runsaammaltakin!»
Ovessa mennessään hän lausui loppuarvelunsa:
»Tokko vain lie Muskon Varalassakaan semmoista koukun möhkälettä!»
* * * * *
Vähäistä ennen näitä tapahtumia oli kolme Join herrasmiestä ollut metsästysmatkallaan purjehtimassa ja jo onnellisesti päässyt rannasta lähtemään. Mutta heidän omasta sisällisesti heiluvasta tilastaan seurasi, että purjevene tölmäsi kivelle ja kaatui miesten hoippuroimiseen, siinä Koposen talon kohdalla. Herrat joutuivat veteen ainoastaan kaulaansa myöten, siinä kun näet ylettävät jalat pohjaan; mutta hirmuisen metelin ja riidan he nostivat keskenään.
Suurenmoinen huuto ja melu oli niin huumannut ja säikyttänyt Koposen vävyn, että tapaus suureni hänen silmissään ihan merionnettomuudeksi ja -tappeluksi. Hän melkein uskoi siinä hukkuneen suuren joukon ihmisiäkin, ja se usko vahvistui päivä päivältä. Lähdettyään sitte Liperiin hierottamaan itseään Kinnusen Liisalla hän kertoili tuosta hirvittävästä haaksirikosta. Kertomus tietysti Liperissä kasvoi kuten kaikki muukin maailmassa, sillä jokainen liperiläinen pitää rehellisen miehen velvollisuutena kartuttaa kaikkea, minkä on sattunut toiselta saamaan. Kinnunen, jonka eukko oli Koposen vävyä hieronut, sattui nyt tulemaan Ville Huttusta vastaan ja tervehti:
»No on sitä nyt tuota rapaa tiellä!»
»On sitä! Kun niilläkin Hyvärisen kujasilla uppoaa hevonen korvanpäitään myöten ihan puhtaaseen vetelään multavelliin, niin että on siinä uimista, kun on vielä tämmöinenkin rahtikuorma perässä! Kuuluuko sitä mitä muuta?» myönsi Huttunen.
»Mitäpäs sitä tänne Liperiin milloinkaan kuuluisi muuta kuin sian vinkumista ja akkojen riitelemistä. Mutta siellä Joillahan sitä on taas ollut vähän toisenlaista rytäkkää, kun laivat ovat menneet meren pohjaan ja herrojakin on niiden kanssa hukkunut semmoinen jumalaton liuta, jotta ei ole näet enää jäänyt kunnollista järjestyksen pitäjääkään koko Joille. Taisit sattua paikallekin, kun olit Joilla?» alkoi jo Kinnunen.
Ville oli ihmeissään. Ei hän olisi tahtonut olla asiasta tietämätön, sillä se olisi ollut muka nolaus. Hän koetti viekkaudella kiertäen saada hiukan vihiä:
»Ainahan sitä sattuu paikalle, kun pitää varansa. Kyllähän se oli rytäkkä!»
»Ei suinkaan se vain näitä tavallisia halkolotjia ollut, joka hukkui?
Tottapa se oli niitä höyryllä käypiä!» arveli Kinnunen.
Ylenkatseellisesti huudahti silloin jo Ville:
»Vai niitä lotjia sitä ilettäisiin Joilla upottaa mereen!… Höyrylaiva sen pitää olla jo kerran ollakseen, jotta siinä herrat kehtaisivat hukkua ihan suurissa roikissa!»
»Vai höyrylaivan ne laskivat pohjaan! Mikähän laiva tuo oli?» kummeksi
Kinnunen.
»Ka, eihän siellä Joilla muuta parempaa höyryä olekaan kuin se tuhottoman suuri Jok-laiva, johon olisi mahtunut koko tämä Liperi!»
»Vai se se meni pohjaan!»
»Se meni, että hurahti!» oli jo Ville asiassa kiinni.
»Jäiköhän maston päitäkään näkymään?» uteli Kinnunen.
»Vai olisi niitä näkynyt semmoisesta syvyydestä, johon saa tuota varppinuoraakin laskea kokonaisia vyyhtejä, eikä sittenkään pohjaan ylety!» riemuitsi Huttunen. Ja nyt muisti hän Ihalaisen asian sekä huomasi oitis, että Ihalainen ja Vatanen olivat hukkuneet samassa onnettomuudessa. Hän uskoi sen ihan tosissaan ja kiirehti jo sanomaan:
»Siihen se sitten loppui Ihalaisenkin ja Vatasen Ameriikkaan meno!»
Kinnunen ei ollut ymmärtää mitään. Vasta kun Huttunen oli hänelle selittänyt asian, huudahti hän:
»No voi tuota Ihalaisenkin pakanaa! Kun otappa nyt ja karkaa talostasi ja akkasi luota! Mutta eipä hylky päässyt pitkälle, kun jo rangaistus tuli!»
»Ei päässyt! Hauvin mahassa se Antti Ihalainen jo purjehtii Höytiäisessä», vahvisti Huttunen itsekin varmana siitä, että asia oli niin, sillä Liperissä uskoo yleensä jokainen omat puheensa. Kinnunen vielä tiedusti:
»Mitenkähän sen hautaamisen kanssa käy tuommoisessa tapauksessa? Tuleeko se henki täydellisesti lähteneeksi, kun ei ole voitu oikeita hautajaisia pitää ja hautaa siunata … siinä sen akan leskeksi jäämisessä?»
Viisaana huudahti silloin Huttunen:
»No, minkätähden sitä ei henkeä tällä tavallakin saisi pois! Pappi souti veneellä paikalle ja viskasi äyskärillä kolme kertaa vettä haudalle ja sillä se oli hauta luettu. Onhan niillä herroilla konstit tämmöistäkin tapausta varten, niin että jos kenestä vain on muuten henki lähtenyt, niin ei sen enää hautaamisen puutteessa tarvitse olla elossa, eikä estää leskensä naimisiin menoa.»
Kinnunen kyllä vähän oli vielä ymmällä ja ihmetteli: »Kahoppas sitä
Koposen vävyä, näet, kun se ei puhunutkaan mitään tämän Vatasen ja
Ihalaisen hukkumisesta, valitti vain sitä muuta asiaa.»
Se oli Huttusestakin omituista, mutta hän selitti:
»Ne eivät ne Join puolen miehet puhu koskaan tätä asiaa niin halki, kuin se täällä Liperissä puhutaan, että siitä ihan päivä paistaisi läpi kuin harvasta, tyhjästä heinähaasiosta, vaan ne heittävät siihen aina hampaan koloon yhtä ja toista semmoista törkyä, jota tuhmuudessaan pitävät vähemmän asiaan kuuluvana.»
Huomasi sen Kinnunenkin ja myönsi:
»Semmoistahan se on koko se Kontiolahti ja koko Join seutu, vähän tuppisuuta väkeä.»
»See-mmoista!» innostui Huttunen, painostaen:
»Ja varsinkin se Koposen talohan se onkin itaruudestaan ja saituudestaan kuuluisa. Niin, eiväthän ne kuulu siinä omaa mahaansakaan raaskivan syödä täyteen muulloin kuin joulun pyhinä, ja silloinkin vuoron perään: yhden mahan kunakin vuotena. Eihän siitä talosta tuota oikeaa täyttä selvyyttäkään raaskittaisi antaa mistään asiasta, vaan sitä saa lypsää ja kettää kuin poikimattomasta lehmästä maitoa, eikä siitä sittenkään mitään heru. Mutta täällä Liperissä sitä ei olla Nauku-Maijan poikia siinäkään asiassa. Se saa asia tulla töröttää niin kuin rännistä saaviin laskisi. Eikäpä tuo Liperi näy sen köyhemmäksi siitä tavarasta tulevan, vaikka sitä ei surra, vaan annetaan leipämyllystä tulla ulos sitä mukaa kuin sinne korvasta toista valuu, kuin ruista jyvälaarista myllynkiveen.»
Kinnunen huomasi Villen puhuvan oikein ja tuli hieman ylpeäksikin
Liperistänsä. Hän tarjosi tupakan Huttuselle ja myönteli:
»Eihän sitä Liperissä itketä eikä tingitä asiassa, eikä sittenkään lopu sanominen sieltä nenän alta. Vaikka kylläpä tuo Ihalainenkin oli jo saanut ikänsä elää, jotta ennätti tehdä sen verran pahuuttakin, että on vastaamista siellä toisessa elämässä.»
»Eihän se ihan tyhjin käsin Ihalainen lähtenyt viimeiselle matkalleen!» todisti Huttunenkin, sytytti piipun ja kertoi vainajan eväistä:
»Se Ihalainen kun jo pienenä poikanakin sen Vatasen kanssa tuota nauristakin varasti ja söi, niin emme siinä kilpailussa toiset pojat kelvanneet mihinkään. Sitä sai Liperissä siihen aikaan kylvää nauriin siementä vaikka korttelia paksulta, niin ei siitä vain sittekään kylväjälle jäänyt kuin naatit, vaikka joka siemen iti.»
Kinnunen onnitteli:
»On toki toiseen elämään lähtijöille onni, että Liperissä ei viljellä noita omenapuita!»