YHDESTOISTA LUKU
Nuoruudessaan olivat molemmat liperiläiset olleet hyviä juoksumiehiä. Niinpä kerrankin olivat he vedon perästä juosseet talvipakkasella paljain jaloin Kauppalan ja Romppalan välin edes takaisin kahvin keittoaikana. Tämä nuoruudessa saavutettu taito oli heillä nyt apuna, kun lähtivät Kiihtelykseen päin painamaan.
Mutta tamma oli myös hyvä juoksija ja he olivat jo yli keski-ijän. Lisäksi oli heillä raskaat kengät jaloissa, Jussin selässä vielä porsassäkki, ja myös oli porsasjahti ja tämä alkujuoksu jo heitä väsyttänyt.
Mutta siitä huolimatta oli vauhti alussa aika kipakka. He juoksivat keskikatua rinnatusten. Porsaskin keikkuillessaan yltyi huutamaan niin kovasti, että jokaista akkunaa koristivat kohta iloiset kasvot.
Juostessa tuli helle. Antti sanoi:
»Vari tulee!»
Mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan, sillä hänen tammansa se oli nyt menossa ja siksi kiiruhti hän vain eteenpäin. Mutta kun helle alkoi häntäkin tukahduttaa, tuskautui hän ja alkoi riidellä:
»Kun se lähti vielä Kiihtelykseen päin, eikä Liperiin!»
Sitä ihmetteli Anttikin, ettei se ollut lähtenyt kotiin päin. Mutta hetken juostua selvisi sekin asia, sillä nyt muisti Jussi:
»Sehän on sieltä Kiihtelyksestä kotoisin… Kiihtelyksen Mustoseltahan se Kettunen on sen vaihtanut.»
He juoksivat nyt hölkkäjuoksua. Jussi kiukutteli:
»Se on ikävöipää sorttia koko tamma… Kammitsassahan sitä on Kettunen sen tähden syöttänytkin, ettei se pääsisi pakenemaan Kiihtelysvaaraan.»
Ja hän alkoi suuttua Kettuselle, kun se oli hänet pettänyt kaupassa: antanut semmoisen elukan, joka ikävöipi entiseen kotiinsa, eikä ollut sanonut sitä. Juostessaan hän jo noitui:
»Perhanan Kettunen!»
* * * * *
He juoksivat edelleen. Jussi sydämmistyi Kettuselle vieläkin enemmän:
»Eikä se siitäkään hännän viuhauttamisesta sanonut mitään…»
»Paholaisen Kettunen!» sai Antti läähätykseltään sanotuksi. Ja Jussi kiukuitsi lisää:
»Potuuksien allahan se pitikin sitä häntää, ettei se saisi viuhauttaa… Ja kun minä sitä peräsin, niin sanoi vain, että kun potuukset ovat pitkät!»
»Kaho tuota kun valehteli!»
»Valehtelihan se syötävä! Mitkä pitkät ne olivat … lyhyet potuukset!» yhtyi Jussi ja lisäsi:
»Tuokin porsaan riivattu vinkuu tuossa selässä kuin syötävä… Etkö sinä paholainen pysy siellä vinkumatta, tahi kun lyön sinut seinään, niin ei jää saparoakaan!»
Mutta lopulta ei Antti enää jaksanut juosta. Läähättäen pysähtyi hän kauppias Ahokkaan portin kohdalle ja sanoi Jussille:
»Elä juokse!… Levätään!»
Jussi pysähtyi ja pyyhki nutun hihalla hikeä otsaltaan, huohottaen.
»Ei sitä juoksemalla saa kiinni», läähätti Antti. »Otetaan hevonen.»
»Mistä?» ähki hätäinen Jussi.
»Ka tuosta kartanolta.»
»Jospa se on vieras», epäröi vielä Jussi, mutta Antti sanoi:
»Tuodaan sitten pois, kun tamma saadaan kiinni.»
* * * * *
Kauppias Ahokkaan kartanolla oli oikeastaan useita hevosia valjaissa seisomassa, mutta Mulon Partasen liinakko ruuna oli niistä sittenkin paras ja sentähden Antti ehdotti:
»Otetaan tuo liinakko!»
Siihen suostui Jussi, kiirehtien vielä Ihalaista:
»Nouse väleen kärriin ja katso onko siellä ruoska!»
Kohta ajoivat nyt miehet Partasen liinakolla Kiihtelykseen päin. Jussi siinä tuskitteli ja kiukutteli tammallensa:
»Kun se halvattu juoksisi edes lönkkäjuoksua, niin saisihan sen kiinni, mutta täyttä nelistähän se ottelee syötävä!»
Siitä suuttui hän tammaansa niin julmasti, että kiukuissaan riuhtasi
Partasen liinakkoa ohjaksista, löi sitä selkään ja ärjäsi:
»Etkö sinä juokse, senkin pellavaharja, vai nukutko siihen tielle!»
Hän löi uudestaan ohjaksien perillä. Liinakko porhalsi täyttä ravia ja
Jussi morkkasi tammaansa, kehumalla liinakkoa:
»Eipäs tämä viuhauta häntäänsä niin kuin se tamma! Ja minä sitä vielä syötin kauroilla … tammaa!»
Siihen sanoi Antti nyt vain:
»Kenenkähän se on, kun ei viuhauta?»
»En minä tiedä. Kaunis liinakko se on», vastasi Jussi, ja nyt annettiin mennä.
Mulon Jussi Partanen oli oikeastaan kosimismatkallaan hänkin, mutta kun hänellä oli ollut lampaan nahkoja myötävänä, oli hän ajanut Ahokkaan pihaan ja heittänyt hevosensa sinne, itse lähtien käymään sillan takana kysymässä Antti Matikaiselta, paljonko arvoinen on Makkosen lesken talo, jos sen möisi. Hän nimittäin oli leskimies ja tunsi hyvin Kaisan, ja oli ollut asiasta jo sen verran puhettakin, että Kaisa oli käynyt Mulossa katsomassa Partasen taloa. Nyt palasi Partanen tiedustelumatkaltaan ja sattui kohtaamaan Pekka Turtiaisen, jota hän oli pyytänyt puhemieheksi, jos huomaisi kannattavan ruveta Kaisan taloa tavottelemaan. Pekka kysyi Partasen Jussilta:
»Kotonako se Matikainen oli?»
»Kotona.»
»Paljonko tuo sanoi sen Makkosen lesken talon vielä maksavan?»
»Sanoi siitä saavan neljä tuhatta nykykunnossa, vaan jos panee uuden vesikaton ja kengittää, niin sitten viisi», hymyili Partanen.
»No mennäänkös?»
»Ka eipähän se siitään parane. Onhan tämä Kaisa muutenkin reilu akka, eikä sillä ole erityisiä pahoja kujeita, eikä ole lapsiakaan, niin kuin sillä Koposen leskellä on», tuumi Jussi Partanen, ja Turtiaisen Pekka sanoi:
»No mennään vain! Minä ensin pistäännyn ostamassa Pakarisen puodista mahorkkaa.»
Tätä Turtiaisen vastaantuloa saa Partanen kiittää siitä, että vielä joutui näkemään liinakkoaan ennen sen Kiihtelykseen menoa. Turtiainen näet viivytti häntä sen verran, että hän ei ennättänyt kääntyä toiselle kadulle ennen liperiläisten tuloa.
Hän hyvästeli juuri Turtiaista, kun kuului kova kärrin jyrinä ja liinakko hevonen porhalsi katua pitkin. Partanen siristi ensin silmiään, mutta kohta huomasi hän oikein nähneensä ja sanoi:
»Kah! Minun liinakkoni!»
Antilla oli ruoska kohona kädessä ja Jussi huusi:
»Pois tieltä, jotta saa tamman kiinni!»
»Elä jää, mies, hevosen jalkoihin!» huusi vielä Antti varotukseksi Partaselle, joka jo varustautui. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tarrasi tämä liinakkonsa turpaan ja huusi:
»Prtuu!»
»Mene pois, mies, jotta pääsee tamman perästä!» huusi Jussi silloin kärryistä. Hän huusikin ihan uhkaavasti.
»Prtuu! Rosvoja!» ähki Partanen.
»Mene pois, mies, tieltä, tahi saat piiskaa!» komensi Anttikin ja nosti ruoskaa lyöntiin. Mutta Jussi Partanen huusi yhä lujemmin:
»Tulkaa avuksi!… Huuda, Turtiainen, poliisia… Prtuu!… Prtuu, ruuna!… Huuda lujemmin, Turtiainen!»
»Poliisi! Onko täällä poliisia!» huusi Turtiainen.
Mutta poliisi osuikin juuri tulemaan paikalle, kun oli menossa ostamaan housukangasta. Hänellä sattui olemaan kaikki poliisin rustingit mukana, ja lisäksi vielä riiputti hän toisessa kädessään niitä Jussi Kokolta ostamiaan pitkävartisia saappaita. Oitis sekaantui hän Partasen ja liperiläisten väliseen asiaan, ja heti huomasivat liperiläiset, että hän piti Partasen puolta. Hän jo kysyi ajajilta:
»Kenenkä hevonen se on?»
»En minä tiedä!» vastasi Jussi reilusti, ja Partanen sanoi:
»Se on minun liinakkoni.»
Taas kääntyi poliisi liperiläisiin ja kysyi ankarana:
»Mistäs te sen otitte?»
»Kah, yhdeltä pihalta», vastasi nyt Antti.
»Kenenkä pihalta?»
»En minä tiedä», oli nyt Jussin vuoro.
»Ahokkaan pihallehan minä sen heitin. Sieltä ne ovat sen varastaneet», puhkui Mulon Partanen.
»Elä valehtele!» ärjäsi Jussi, jota sana »varastaneet» aivan löi kuin kurikalla, ja Anttikin huusi:
»Ollaanko me rosvon näköisiäkään? Häh?»
»Häh?» matki Partanen äkeissään.
»Elä hähki siinä, lemmon partaturpa!» kiljasi silloin äkäinen Jussi ja tavotti lyödä ohjaksien perillä, mutta ei ylettynyt.
»Elä lyö, kuule, turjake!» huusi Partanen, mutta kiukustunut Jussi vain ärjyi:
»Minkäs teet, jos lyön!»
»So, so!» alkoi poliisi tyynnytellä, mutta hänellekin karjasi Jussi vihoissaan:
»Elä sosota siinä, vaan mene matkaasi!»
Poliisi yritti kyllä tutkia asiaa, mutta siitä ei tahtonut tulla oikeata tolkkua, kun kaikki asianomaiset huusivat ja riitelivät keskenään minkä jaksoivat, ja lisäksi sekaantui siihen vielä Turtiainen sekä neljä koulupoikaa. Sen johdosta lausui poliisi:
»Tämä näkyy olevan niin sekava asia, jotta kyllä on parasta, kun mennään selvittämään.»
Hän tarttui tyynesti hevosen turpaan ja lähti taluttamaan sitä kaupungin poliisikamariin. Partanen käveli kärrin perässä, liperiläiset istuivat kärrissä, porsas vinkui kärrin istuimen alla säkissä ja neljä poikaa sekä Turtiainen seurasivat jälkijoukkona. Liperiläiset vähän jo oudostuivat ja Jussi kysyi poliisilta:
»Minnekä sinä talutat?»
»Tänne vain! Pitele ohjaksista, etteivät sotkeennu jalkoihin!» vastasi poliisi, mutta Jussi tenäsi:
»Onko se Kiihtelysvaara siellä päin?»
»On.»
»Eipähän!»
»On… On!… Istu vain rauhassa!» käski poliisi.
»Elä valehtele! Tuolla sillan takanapas on Kiihtelysvaara», pani Jussi yhä vastaan. Mutta poliisi vain selitti:
»Ei teille sen parempaa Kiihtelystä tarvita kuin se joka täällä on!»
* * * * *
Siihen aikaan oli varsinaisen poliisimestarin virassa Antti Tahvanainen, sen Akkalan entisen kauppias Tahvanaisen vanhin poika. Hän oli yleensä poliisiksi katsoen hyväluontoinen mies, joka osasi hänen kurinsa alle joutuneita kohdella ihmisiksi, sillä hän oli ylioppilasaikoinaan oppinut tuntemaan putkaan joutuneiden kohtalon ja perehtynyt siten täydellisesti ammattiinsa. Olipa hän kerran Viipurissa käydessään vielä äskettäinkin käynyt—siviilipuvussa tosin—tutkimassa maamme poliisioloja.
Mutta vaikka hän olikin hyväsydämiseksi tunnettu, niin loppui häneltäkin kärsivällisyys, kun näki äskeisiä Liperin miehiä taas palautettavan hänen alaiseensa laitokseen. Alustavassa kuulustelussa hän kysyi syytetyiltä kiivaasti:
»Oletteko te taas niitä äskeisiä liperiläisiä?»
»Olemme», myönsi Jussi kieltämättömän tosiasian.
»Mitäs te taas tänne tulitte?» kiivastui Tahvanainen edelleen.
»Ka kun se toi.»
»Toi!… Kuka lempo teidät tänne toi!… Hunsvotit! Itse te tänne tulitte», ärjäsi Tahvanainen. Nyt kiivastui Jussi ja sanoi:
»Jo nyt valehtelet, jotta me itse tulimme. Se toi.»
»Kuka 'se'?»
»Ka, tuo poliisi! Kysy vaikka tuolta partasuulta mieheltä, niin sekin sanoo, jotta se toi väkisin», selitteli Jussi. Tahvanainen vain yhä kiivastui ja kysyi:
»Mitäs te teitte?»
»Emme mitään…»
»Emme mitään… Emme mitään», matki viranomainen, mutta Jussi toisti:
»Emmekä tehneetkään mitään. Istuimme vain kärrissä ja ajoimme.»
»Ajoimme … me ajoimme … me vain ajoimme … horna! Mutta tiedättekö te minne te ajoitte?»
»Ka, Kiihtelysvaaraan… Tiesimmehän me sen ja ihan selviä miehiä olimmekin», puolustautui Jussi topakasti, sillä hän oli varma asiansa oikeudesta. Tahvanainen harppaili hetken aikaa kädet selän takana, vihaisena, ja ärjäsi taas:
»Mutta tiesittekö te kenen hevonen se oli?
»Emme», vastasi Jussi, ja Anttikin lausui hämmästyksensä:
»Mistä hitosta me olisimme tienneet, kenen se on?»
»'Mistä olisimme tienneet'!… Annan minä teille 'mistä olisimme tienneet'!… Kyllä te tiesitte!»
»Emmepäs tienneet!» väitti Antti, ja Jussi lisäsi entistä lujempana:
»Hitoltako sen tietää?… Onko se hevosen hampaassa tai hännän alla sanottuna, kenen hevonen se mikin on!»
»Siis te olette varastaneet sen hevosen!»
»Se on pitkä vale!» kiehahti Antti, ja Jussi lisäsi:
»Se on niin pitkä vale kuin Jauhiaisen lehmän häntä. Viisitoista lypsävää ammua mölisee yöt ja päivät omassa läävässäni ja maitoa on vaikka tule sinäkin juomaan. Ei silloin tarvitse toisen hevosta varastaa.»
Tahvanainen puri hammasta vihasta, mutta malttoi vielä mielensä. Jonkun aikaa harppailtuansa ja niistettyään nenänsä jatkoi hän kuulustelua:
»Minnekä te sillä hevosella ajoitte?»
»Kiihtelykseen.»
»Kiihtelykseen… Istu ja pala!… Senkö asiaa teille sinne
Kiihtelykseen oli, kun olette liperiläisiä?… Kiihtelykseen!»
»Kiihtelykseen kyllä! Jos et usko, niin kysy vaikka tältä Ihalaiselta», penäsi Jussi. Tahvanainen varmistui siinä uskossa, että miehet olivat suuria veijareita. Hän koveni:
»Senkö tekemistä teillä olisi siellä Kiihtelyksessä ollut?»
»No kun se tamma meni sinne.»
»Tamma! Mikä lemmon tamma?»
»Se Kettuselta vaihdettu tamma.»
Ei tahtonut päästä kuulustelija nyt asian perille. Hieman tuskastuneena jatkoi hän:
»Miten se sinne meni?… Ja mikä riivatun tamma se on?»
»No kun se Karppisen poika on lyönyt sitä piiskalla, jotta se menisi», koetti Jussi selittää.
Tahvanainen tuskastui lopullisesti. Silloin sattui vielä porsas vinkasemaan säkissä, jota Jussi riiputti kädessään, ja Tahvanainen tiuskasi:
»Mitä sinulla siinä säkissäkin on?»
»Potsi.»
»'Potsi'!… Mikä penteleen 'potsi'?» sotkeutui Tahvanainen.
»Ka, sian potsi … oikea imisä porsas… Ei suinkaan se mikä muu vingu porsaan äänellä», sai taas Jussi selittää, ja poliisimestari tiedusti:
»Onko se sekin varastettu?»
»Eikä ole. Tietäähän sen Makkosen leskikin, että se on oma potsi… Mene kysymään, jos et usko. Kaisa vielä syöttikin sille kokkelia.»
Pitkän tutkinnon perästä sai Tahvanainen sen verran selville, että Makkosen leski tuntee miehet. Sen johdosta käski hän kutsua Kaisan huomiseksi vieraanamiehenä kuulusteltavaksi. Ihalaisen ja Vatasen hän käski viedä putkaan.
Mutta silloin nosti Jussi Vatanen tenän ja sanoi, että hän ei mene.
»Vai et mene! Minkätähden sinä et menisi», ivaili Tahvanainen.
»Kun minä en jouda!»
»Ohoh! Vai et jouda! Pahanteoltako?» jatkui Tahvanaisen iva. Mutta Jussi sanoi:
»Minä menen Kiihtelykseen tammaa hakemaan.»
»Suu kiinni, varas!» ärjäsi Tahvanainen. Mutta silloin kiehahti
Jussikin, heristi porsassäkillä ja ärjäsi vastaan:
»Elä karju, tahi kun minä karjasen vastaan, niin pieniksi palasiksi lentää koko Join kaupunki!»
»Viekää!» komensi silloin Tahvanainen ylpeästi, ovea osottaen, ja kuusi rotevaa poliisimiestä työnsi miehet taas entiseen yökammioon.