KUUDESTOISTA LUKU
Se oli lauvantaipäivä, iltahämärän tuloaika, kun Liperin miehet pääsivät pois tutkinnosta. Ulos tultua ihmetteli Jussi Kaisalle:
»Tämäkö se nyt on se poliisiputka?»
Ja kun Kaisa oli sen myöntänyt, alkoivat miehet ihmetellä:
»Kas kun ei ennen ole tullut koko tällä kadulla käydyksi, vaikka on usein oltu Joilla ja on koluttu kaikki muut kadut!»
Kaisa siunaili sitä, että pannaan syyttömiä ihmisiä putkaan, vaikka olisi ollut kylliksi syyllisiäkin. Jussi puhdistautui vieläkin enemmän; hän ihmetteli Kaisalle:
»Kas kun siellä ei näkynyt niitä kahta suurta tappelijaa, joista Kaisa puhui… Vaan tottapa ne ovat lähettäneet ne jo oikeaan linnaan!»
Kaisa kiirehti edeltäpäin laittamaan ruokaa. Jussi ja Antti taivastelivat vielä hetken kartanolla ja kaupungilla.
Kaisan luona odotti jo kahvi pöydällä, kun miehet saapuivat. Porsas päästettiin säkistä ja söi puuroa ja maitoa. Jussi alkoi muistella tapahtumaa:
»Kyllä oli kiivasluontoinen herra tämä äskeinen. Huusi ja mökysi näet kuin olisi ollut suurempikin asia!»
»Äkäluontoinen se oli ruoja!» yhtyi Anttikin. Jussi kerskasi silloin:
»Vaan asettipahan luontonsa, kun näki että minä jo punoin porsassäkin suuta puneelle, jotta sopisi sillä sivaista, kun tarvis tulee.»
Kaisa hompsuutti askareissaan ja Antti mukasi:
»Kyllä sen luonto hätkähti, kun se näki tiukan.»
Nyt Jussi alkoi taas korjata asiaansa, peitellä putkassa oloansa. Hän ryhtyi kehumaan Tahvanaista selittäen:
»Se eilinen herra taas oli hyvin siivoluontoinen ja hyvä suustaan. Heti kun hän näki meidät, niin sanoi että te kun olette tunnetut yleensä siivoiksi miehiksi ja varmaan talon isänniksi, niin saatte tulla sinne meidän kyökkiin nukkumaan, ettei tarvitse häiritä ja raskauttaa sen Makkosen lesken vierasvaraisuutta… Ja lämmin kyökki sillä olikin.»
»Lämmin!» myönsi Antti. Molemmat katsahtivat Kaisaan, ja Jussi jatkoi:
»Ja höyliä oli koko joukko. Yhdessä siinä puhua rupatettiin ihan maatamenolle asti, ja lapset syöttivät porsasta kokkelilla ja itselle meille annettiin herrasväen ruokien tostolia… Ja oli siinä ruokaa, mitä syödä! Kun oli sianlihapaistiakin semmoista, jossa oli kämmenen levyistä läskiä!»
»Julman hyvät sillä olivat ruuat», todisti Antti, ja aina vähä väliä katsoa muljauttivat he Kaisaan ja iskivät toisilleen silmää.
He istuutuivat kahvipöydän ääreen ja silloin laukesi asia yht'äkkiä aivan itsestään, kuin olisi se ollut valmiiksi kypsynyt. Antti kehotti silloin:
»Ka istu sinä, Kaisa, vain sinne Jussin viereen!»
Kaisaa kainostutti. Hän alkoi hiljalleen nauraa hihittää ja sanoi:
»Mitä häntä nyt joutavia!»
»No mitä sitä nyt tyhjää vänkäilee!… Tule vain pois!» rohkaisi Jussi ja muljautti merkitsevän silmäyksen. Kaisa työntäytyi penkkiin, mutta vastusteli vielä:
»Välttäisi tämä vanha ihminen muuallakin!»
»No älä nyt tyhjää muikistele!» leikitteli siihen Jussi ja alkoi kenkänsä kärellä kopeloida Kaisan jalkaa. Kaisa alkoi nauraa kikattaa. Jussi kehotteli vain:
»Hihitä … hihitä!… Nauraa hihitä vain!»
Kaisa heitti häneen syrjäsilmäyksen ja sanoi:
»Kuka sitä nyt olisi uskonut tästä tämmöistä lopuksi tulevan!…
Vanhoilla päivillään vielä pitää höynäytyä!»
Syntyi pieni iloinen äänettömyys. Antti, joka oli yhtenä hymynä, kysyi:
»Eikö sitä Kaisan jalkaa löydy sieltä pöydän alta, kun sinä täältä kopeloit?»
»Löytyyhän se, mutta minä vaan muuten tuota toista jalkaani vetryyttelen, ettei yhdessä kohti ollessaan pääse turtumaan», selitteli Jussi kahvia hörppien ja kosien toisella jalallaan Kaisaa. Antti sanoi:
»Oikeastaan tämä asia näkyy jo menevänkin ilman syrjäisen avittamista, vaikka olisinhan minä tässä joutanut puhemiehen toimissa kähräämään.»
Jussi pani kupin pöydälle ja rupesi kertomaan:
»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'…»
Kaisa vähän kainosteli ja nauroi, mutta Jussi kehotti:
»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!… Tällä tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän Makkosen lesken suu.»
»Elä kutkuttele! Minua kutittaa!» vastusteli Kaisa, mutta Jussi lohdutteli:
»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen… Ei sitä sitte tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden lurituksissa ja luirituksissa!»
Kaikki—hän itsekin—huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:
»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti vallesmannin pehtuorilta?»
Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:
»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään… Posteliin on vain tehty uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää… Kun nyt vain tämä talo saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»
Hänen riemunsa oli täydellinen, kun Kaisa ilmotti, että karvari Tolvanen oli juuri tänä aamuna käynyt kauppoja hieromassa. Riemuissaan huudahti hän:
»No auttaakin se aina ihmistä kaupunkimatkallakin onnistumaan, kun vain siivolla elää ja vaeltaa.»
* * * * *
Mutta kun kahvit oli juotu ja yö läheni, kauhistui Kaisa:
»Herra siunatkoon, kun siellä sen vietävän poliisikamarissa piinasivat koko päivän, niin että jäi lihakaupassa käymättä!… Olisihan sitä tämmöisen päivän perästä laittanut huomenna vereksestä lihasta soppaa, vaan mistä sen nyt ottaa, kun lihapuoti on kiinni ja huomenna on pyhä!»
»No onhan se porsas!» riemastui Jussi, jatkaen:
»Annetaan vain porsaalle puukkoa kulkkuun, niin saadaan jo tänä iltana lepparieskaa verestä ja huomenna on sianlihasoppaa. Otappas, Antti, puukko ja minä pitelen porsasta takakoivista!»
Puolen tunnin kuluttua paistui porsaan veri leppärieskana, ja huomenis haudattiin sen liha päivällisenä näiden kolmen onnellisen ihmisen suuhun.
Aterialla puheltiin talon myömisestä. Keskiviikkona oli karvari Tolvanen luvannut rahat tuoda ja kaupat päättää, ja torstaiaamuna päätettiin lähteä Liperiin.
Mutta sitten alkoi puhe vaieta. Antti jo huomautti:
»Tuokohan se porsas väsyttää sillä tavalla, kun tässä alkaa tehdä mieli ettone-unta?»
»Kyllä kai se porsas rupeaa painostamaan, koskapa se minultakin jo alkaa silmäluomia alaspäin nyhtää», vakuutti Jussi. Kaisa oli tuntenut samaa. Hänkin ilmotti:
»Ka haukotuttaapa tuo minuakin. Rupeaisitte tuohon sänkyyn pitkäksenne, niin minä kyykähdän tuohon lattialle!»
Mutta Jussi teki muutoksen:
»Ka vältänpä tuota minäkin lattialla vaikka siinä Kaisan lähettyvillä, niin saa tämä Ihalainen yksin sängyssä loikoa, hän kun on kumminkin niin kuin vieraampaa väkeä ja me jo niin kuin samaa konttikuntaa.»
Jo alkoivat silmät ummistua. Mutta juohtui siinä vielä Partanenkin mieleen. Jussin tuli häntä vähän surku. Ikäänkuin itsekseen, puoli-unessa, jupisi hän:
»Putkassakohan se Mulon Partanen nyt on?»
Siihen ei vastannut kukaan mitään. Jokainen mietti asiaa hiljaisuudessa, joten alkoi pitempi äänetiolo. Antti ajatteli edellisien päivien tapauksia ja poliisimestari Tahvanaisen ja Porkin kiivautta. Siitä johtuivat ajatukset Jussi Vatasen kertomuksiin Tohmajärven vallesmannin kiroamisvoimasta. Ihmeissään sanoi hän silloin:
»Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun Tohmajärven vallesmanni kirota rönkäsi!»
»Housut!»
Sen myönnettyään ajatteli Jussi taas vuorostaan ja vahvisti ikäänkuin muun puheen puutteessa:
»Housujen kehui Tiilikaisen poika pudonneen, vaikka se on jo aikamies pojan toljake!»
Mutta Kaisalle oli housuista juohtunut mieleen iloinen asia. Hän huudahti:
»No hyvä isä siunaa! Kun uneutin näet sanoa, että jäihän siltä
Makkoselta ne Parviaisen puoti-Pekalta ostetut verkahousutkin!»
Jussi karjasi riemuissaan:
»Johan minä tälle Ihalaiselle sanoin, että kunhan ne Kaisan kaikki nyytit pengotaan, niin ei sitä ulkomuistista tiedä, mitä rikkautta sieltä vielä pölähtää päivän valkeuteen.»
* * * * *
Tahvo Kenonen oli väkisinkin tullut viipyilleeksi taipaleella taloissa, kunnes viesti Ihalaisen Antin kuolemasta joudutti hänen kosimahommiansa. Nyt hän työntäytyi Ihalaisen tupaan, missä Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa viluissaan ja murheissaan kyräilivät. Rennosti viskasi hän säkkinsä penkille, otti piipun taskustaan, alkoi sitä piestikolla kaivella ja tervehti:
»No nyt sitä sinäkin, Anna Liisa, pääsit siitä Ihalais-rististä. Ei suinkaan se toki tätä kontuaan vienyt mennessään … vai jättikö se tämän sinulle… Anna Liisa?»
»Tähän se on heittänyt kaikki koko roskansa!» vastasi murheellinen Anna
Liisa jotain sanoaksensa, ja Kanasen emäntä lisäsi:
»Mikäpä tässä on Anna Liisan yksinäänkään eläessä, kun ottaa toisen miehen. On niitä tämmöiseen taloon vävyksi pyrkijöitä.»
Kenosesta tuntui, että Maija Liisa jo rupeaa Anna Liisan puolesta ylpeilemään. Hänkin nosti silloin päätänsä, ilmottaen:
»Mutta kyllä niitä on kotivävyn paikkojakin tuolla Kaavin ja Juuan puolella. Siellä kun on joka talossa semmoinen rippikoulun käynyt tyttö, että sen pitää olla kuin paras pappilan mamseli, eikä kotivävyjä tahdo saada mistään!»
»Vai on sillä puolen niin suuri puutos kotivävyistä!» ihmetteli Maija
Liisa.
»On! Puutos on julma. Talon poikia ja renkiä ja muita purlakka-miehiä vielä saisi, vaan paremman sortin miehiä saa etsiä eikä sittenkään löydä… Varsinkin on räätälimiehistä tiukka», selitti Kenonen. Siihen kummaili Anna Liisa:
»Vai niin siellä on vähän räätälejä!»
»Niin on. Heikki Pirhonen oli viimeksi minuakin rukoilemassa tytölleen kotivävyksi, mutta minä vain sanoin, että tämä Kenonen lähtee Liperiin… Sillä olikin pitkän-hotjakka ja lujarakenteinen tyttö, ja jumalattoman rikas talo.»
»Niinkö sillä Heikki Pirhosella?» keskeytti Anna Liisa, jonka silmissä
Tahvo alkoi kohota.
»Niin, sillä Heikillä», vahvisti Tahvo, jatkaen:
»Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille housuja ja nuttuja niin kuin minä.»
»Vai jo se Kenonen oikein herroille ompelee!» vastasi Maija Liisa.
»Jo. Pappien saarnahousut olen ommellut kaikissa pitäjissä aina sinne Paltamoon ja Suomussalmelle saakka. Kontiolahden papin-apulainenkin kun sai kuulla, niin paikalla haetti Kenosen tekemään hänelle housut ja niissä saarnasi sitten vaalisaarnan, ja suuren pitäjän kuuluu itselleen saarnanneenkin… Entäs sitte tämä räätälin kölli! Eiväthän ne maatyön tekijät ole arvoltaan sen rinnalla mitään. Kuuselankin puoti-Pekka siellä Kaavilla aina käski minun tulla kanssaan norria lyömään, mutta ei niitä kyntömiehiä koskaan käskenyt.»
»Ähää! Vai niin on Kenonen jo herrastunut!» kummasteli Maija Liisa.
Vähä vähältään saivat he käsityksen Kenosen matkoista ja siitä miten häntä oli houkuteltu kotivävyksi yhteen ja toiseen paikkaan. Viimein oudostui Kenonen:
»Eikö se Ihalainen heittänyt yhtään kahvia kotiin, kun se Anna Liisa ei vieraalle pane pannua pörisemään?»
»Onhan niitä kahvia, vaan kun se Ihalainen meni tulitikkuja hakemaan, niin ei ole koko talossa yhtään tikkua millä tulta raapaista!» valitti Anna Liisa. Kenonen ilkamoi:
»Kyllä saat Ihalaisen tikkua odottaa! Se poika ei tulisi vaikka eläisikin… Rentonaan huusivat Vatasen kanssa vastaan tullessa, että he ottavat Ameriikassa nuoret akat…»
»Sanoiko se Ihalainenkin niin?» keskeytti Anna Liisa ja jäi sanattomaksi, kun Kenonen vahvisti puheensa.
Silloin syntyi äänettömyys. Anna Liisalle paljastui Antin kataluus. Hän vihastui koko mokomalle miehelle. Ynseänä sanoi hän:
»Mokomakin vielä kehuu … potaattinokka!»
Kenonen riemastui. Hän huudahti ylpeänä:
»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut … ja olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi… Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt se vääränokka vain lämpiämään!»
Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:
»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»
Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta puhuessaan:
»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana, ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän ruveta puhemieheksi. Hän alotti:
»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin, eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»
Kenonen arvasi asian. Hän puuttui heti siihen ja arveli:
»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»
Hän innostui ja kehasi herroja:
»Kyllä ne pojat tarvitsevat vähä toisetkin housut vuodessa! Paikkaa ne pojat eivät siedä polven päässäkään, uutta verkaa vain torvelta ja uudet housut!»
»Ja olisihan niitä täällä Liperissäkin kunnollisia kotivävyn paikkoja … semmoisiakin, joissa ei olisi appiukkoakaan eikä anoppiämmää riesana», tokaisi Maija Liisa kuppiaan täyttäen. Kenonen pyyhki kämmenselkämällään suunsa ja kysyi:
»Montako lehmää se Ihalainen on tässä elättänyt?»
»Toistakymmentä lehmän kantturaahan tässä on ruokittu ja siihen vielä härkä ja muutama hieho ja vasikoita», selitti. Anna Liisa kahvipuuhissaan häärien, ja Maija Liisa lisäsi:
»Ja onhan tässä talossa muutakin kavetta yhden miehen osaksi.»
Kenonen istui polvi toisen polven päällä, päällimäistä jalkaansa heilutellen. Äkkiä kysyi hän taas:
»Onkohan se Ihalainen perinyt jo velkansa, sen kolmesataa markkaa, siltä
Niiralan Piiraiselta?»
»Eihän se vielä ole… Siellähän se on yhä korkoa kasvamassa», oli lohdullinen vastaus.
* * * * '
Vaikea olisi kuvata loppuun asti tämä kosimistoimi ja Ihalaisen talon omaisuuden tarkastus, joka nyt eri kyselyjen kautta tapahtui. Yhtä työläs tehtävä olisi myös kuvata Maija Liisan ponnistukset johtaa asia suotuisaan tulokseen, kehuskelemalla asianomaisia toinen toisellensa. Sitä tehdessä meni puoli päivää.
Mutta Anna Liisa oli vielä epätietoinen. Lopulta sanoi Kenonen suoraan:
»Ka jos se nyt niikseen kerran tulee, niin mikäpäs siinä on esteenä!»
Mutta rentonaan hän lopetti:
»Mutta tänne Murron korpeen vaan ei Kenonen hautaannu kuuna päivänä … ei lempo soikoon hautaannu. Mutta kirkonkylässä on se entinen Puniinin talo tyhjänä! Minä pyörähdän tästä vain isännän puheille sen talon hyyräämässä ja naulataan räätälin kyltti Puniinin seinään, täältä pannaan kapeet rekeen, lehmät Joille laahtarille ja niin muutetaan kirkonkylään että mätkähtää!»
Anna Liisa oli aluksi pitänyt puhetta leikkinä. Mutta nyt alkoi Kenonen järjestellä asiaa. Hän käski Kanasen vaimoa:
»Sinä, Kanasen akka, saat olla tässä sillä aikaa Anna Liisan apuna panemassa noita kattiloita ja ruokakuppeja vasuun. Pane heiniä vahvasti väliin, etteivät säry, ja maitopytyt ja voihinkit pankaa siihen suureen rankkitiinuun… Sen hevosen rankin saa kaataa siitä hiivattiin… Tahi minä kaadankin sen lähtiessäni. Minä pistän tässä ruunan aisoihin ja ajaa höyräytän kirkonkylässä ja tuon sieltä kihloiksi vielä Haarasen kaupasta Anna Liisalle paidan helmaan pitsiä.»
Hän oli jo ulos menossa, kun Anna Liisa alkoi pidätellä:
»Kenonen!… Kuule, Kenonen!… Elä tuossa nyt tuommoista kiirettä ja rytäkkää pidä!»
»No ei se enää pitkittäen parane! Ala vain, Kanasen akka, köijätä sänkyjäkin pellolle. Minä tuon sieltä rahtilaisia, niin että menevät kaikki yhdessä rysyssä», selitti siihen Kenonen. Anna Liisa hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Kenonen oli jo kärriin nousemassa, kun sekaantunut vaimo vielä intti:
»Elä nyt vielä!… Jos se tulee!»
»Hornastako se enää tulee! Kanna vain sänky valmiiksi pellolle ja kolista pois russakat ja lutikat!» ennätti Kenonen sanoa, kun jo hevonen otti täyttä ravia.
»Väkisinkö se nyt vie!» valitti Anna Liisa hänen jälkeensä katsellen.
»Sitte kun muutetaan kirkonkylään, niin siellä kuuluutetaan ja annetaan ukko rovastin vihkiä!»