NELJÄS LUKU
Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää.
Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli. Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia. Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa.
Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa… He miettivät miten alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa, ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo Antti:
»Vieläkö siinä on?»
»Vielä.»
Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä pullon:
»Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?»
Nyt alkoi Jussi selittää:
»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»
Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja aikoja. Antti jo sanoi:
»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»
»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään», muisteli Vatanenkin.
Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti:
»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota entistä …»
Hetken kuluttua hän lisäsi:
»Mihinkähän tuon entisen panisi?»
Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen:
»Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!»
Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:
»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»
Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti:
»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»
»Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä.
* * * * *
Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa perätä, kysyi:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
»Kuusi.»
»Vai kuusi!»
»Kuusi… Vieläkö siinä pullossa on?»
»Vielä.»
Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti:
»Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?»
»Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen:
»Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko…»
»Onhan se ollut höyliä… Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen tiepalsta?»
Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi taas:
»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä… Ei tainnut tulla puhetta muusta asiasta?»
»Tulihan siinä muistakin… Niistähän minä Makkosen sian porsaista alotin», selitti Antti.
»Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!»
»Niistä!… Taisi siihen pulloon vielä jäädä?»
Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen, kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta markastakin. Taas hän kysyi:
»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen sianporsaista?»
»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin… Taisi tulla siitä sinunkin mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:
»Sanoitko sinä, jotta se poiki?»
»Sanoin… Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.»
Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan umpimähkään sanoa tokaisi hän:
»Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden…»
Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi ja selitti:
»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen… Ja varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole mitään katumista.»
Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:
»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa
Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin
kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön
Karhutar sille Makkoselle.»
»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:
»Kaisaahan minä silloin… Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:
»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla kuuluvat asuvan… Ota siitä pullosta.»
Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:
»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:
»Hih tamma!»
»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih, tamma… Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.
Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi:
»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi
Vataselta!… Juokse, tamma!… Anna nyt hännän huitoa!»
Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia.
»Hih!» hihkaisi Jussi.
»Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni:
»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!… Likistä! Niin!… Eeeee!»
»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:
»Oletko sinä humalassa?»
»En…»
»Vai et… En minäkään sitten ole… Hii-iiii!»
»I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä.
Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja yritti puhua:
»Prtuu!… Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?»
Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:
»Sano jotta Ameriikkaan!»
»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä, mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja Huttunen alkoi siunaella itsekseen:
»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan, ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»
Hän huusi vielä miesten jälkeen:
»Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?»
»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi täytti pyynnön:
»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei tamma!»
»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:
»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille ensimäisenä tämmöiset terveiset.»
Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen, hihkasi Antti:
»Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!»
Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:
»On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin peruja!»
»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin.
Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:
»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»
»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.
»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»
Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:
»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi… On se Paavalikin jalan vaeltanut.»
»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen:
»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!»
»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä:
»Oleko ääneti?… Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin talossasi kerran isännyyttä pitää!»
Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman täyteen ravijuoksuun.
* * * * *
Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen olivat Ameriikkaan menossa.
»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen eukko siihen selitti ja päivitteli:
»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies! Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»
Itse Variskin siunaili siihen:
»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se villitsijä pään nurin.»
Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo kysyi:
»Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?»
»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut
Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.
»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!… Ja entäs lehmät? Siihenkö ne Ihalaiselta jäivät?»
Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee:
»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»
Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen. Innoissaan hökäisi hän silloin:
»No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!»
Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen:
»Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!»
Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja touhusi:
»Iidako se on tämän Variksen akan nimi?»
»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:
»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin! Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»
Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:
»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja paikkaamaan ja silittämään!»
Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.